Pekka Rapin muisto elää

Sävelten, sanan ja kuvan taitaja Pekka Rapi täyttäisi tänään 71 vuotta. Moni meistä 1970-luvulla Savitaipaleella koulua käyneistä muistaa Pekan matematiikan opettajana, ainakin äärimmäisen siististä ja täsmällisestä käsialasta liitutaululla. Ehkä myös sarkasmiin taipuvasta huumorista. Ja onhan meitä hänen musiikkitunneillaankin istuneita.

Täsmällinen oli myös Pekka Rapin ote kuorojen ja soittokunnan johtajana. Esitettävät kappaleet olivat usein vähintään hänen sovittamiaan, usein myös säveltämiään ja sanoittamiaan.

Pekan koulutoveri Arja Pylkkö kirjoitti seuraavan muistokirjoituksen Pekan kuoltua pian viisi vuotta sitten. Se kuvaa miestä hyvin.

Heikki Pettinen

Hiljattain suljettiin Savitaipaleen kirjaston tiloissa esillä ollut mielenkiintoinen näyttely, joka kertoi Savitaipaleen torvisoittokunnan 103-vuotisesta historiasta. Näyttelyvieraat olivat ihmetelleet muun näkemisen lisäksi isoa kansiollista lennokkaita ja terävän huumorin sävyttämiä kronikoita ja erityisesti niiden siistiä kirjoitusasua. Monet epäilivät tekstin olevan painettua. Ei ollut, se oli pitkäaikaisen luokkakaverini Pekka Rapin tekstausta ja vain pieni näyte siitä, mitä kaikkea tämä erittäin monipuolisesti lahjakas, vaatimaton mies osasi nuoruusvuosistaan saakka.

Aloitimme opinpolun syksyllä 1955 Savitaipaleen kirkonkylän koulussa Helmi Arvelin oppilaina puurakennuksessa, jota ei enää ole. Sieltä nykyisen Kivikoulun kautta siirryimme keskikouluun ja lopulta pääsimme samaan aikaan ylioppilaiksi Savitaipaleen yhteiskoulun ensimmäisten ylioppilaiden joukossa keväällä 1967. Myöhemmin polkumme kohtasivat samassa työpaikassa ja näin myös perheistämme tuli toisilleen tuttuja.

Pekka ei koskaan tehnyt numeroa itsestään. Hänelle kaikki kouluaineet olivat helppoja, mutta äidinkielen taidot ja kirjalllisuus, piirtäminen, maalaaminen ja musiikki lienevät olleet hänelle itselleen kaikkein tärkeimpiä. Niiden avulla hän myös kykeni välittämään parhaiten rikasta sisäistä maailmaansa meille muille. Pekka oli perustamassa 60-luvun henkeen ensimmäistä bändiä meidän lukioomme. Hän syntyivät hienosti riimitellyt kronikat ja loistavasti kiteytetyt sloganit. Siinä missä me muut nähtiin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä yleisivistykseen kuuluvana teoksena, joka jokaisen kuului tuntea, Pekkaa Kiven teos kiehtoi aidosti ja hän palasi sen pariin yhä uudelleen ja uudelleen. Myös hänen kuvaamataidon osaamisensa oli vertaansa vailla.

Koska luokkayhteisömme oli pieni -yhteiskoulun kahdeksannella luokalla meitä oli vain kymmenen- vietimme myös vapaa-aikaa yhdessä. Pekan huumori oli usein tilannehuumoria, jota hän täysin totisena esitti ja korkeintaan pieni hymynkare suupielessä katseli, miten me muut reagoimmme.

Kävimme tietysti monilla yhteisillä mm. Kuolimolle suunnatuilla veneretkillämme myös kaikenlaisia keskusteluja. Mieleeni on jäänyt pohdinta ”Kannattako harrastuksesta tehdä ammatti”. Pekan kaltaiselle moniosaajalle ammatinvalinta oli vaikeasti ratkaistava asia. Lopulta hän päätyi opiskelemaan matematiikkaa.

Yliopistovuosien jälkeen opettajan työ toi meidät samaan kouluun uudelleen. Tästä työpaikasta löytyi vaimo Paula. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Aapo ja Vuokko. Pieni Vuokko, joka syntyi monivammaisena, ei elänyt kovin montaa vuotta. Vuokon menettäminen oli raskas suru koko perheelle ja lähipiirille.

Opettajan toimen ohella Pekka harrasti musiikkia ja oli vahvasti mukana Savitaipaleen musiikkielämässä. Hän osallistui alussa mainitun Savitaipaleen torvisoittokunnan toimintaan sen johtajana. Hänellä oli myös Kuolimon laulu -niminen kuoro ja lauluyhtye Villiviini. Hänet palkittiin vuosien varrella useissa sävellykilpailuissa. Lopulta Pekallekin kävi niin, että harrastuksesta tuli työ. Hän päätyi kanttorin tehtäviin jo 80-luvulla ja työn ohella suoritti kanttorin tutkinnon. Koska sekä Pekan että Paulan työpaikat olivat Lappeenrannassa, he lopulta muuttivat sinne asumaan vuonna 2004. Lappeenrannassakin Pekka toimi useiden kuorojen johtajana ja sävelsi sekä sovitti musiikkia. Yhteys Savitaipaleelle kuiternkin säilyi, sillä Kuolimon Riuttasessa sijaitseva kesämökki oli Pekalle ja hänen perheelleen tärkeä.  Kuolimon rantamaisemat tallentuivatkin usein hänen äärimmäisellä huolellisuudella maalaamiinsa öljyväritöihin.

Arja Pylkkö os. Illukka

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s