Hyvät Pylkön sukuseuran jäsenet

Saamme viettää helteistä juhannuksen alusaikaa. Toisin oli 1867 kesäkuussa, sillä monin paikoin oli vielä rekikelit ja järvet jäässä, ja kylvötöihin päästiin vasta juhannuksen jälkeen. Edessä oli Euroopan viimeinen rauhanajan nälkäkatastrofi. Lopullinen isku tuli, kun syyskuun alku toi mukanaan tavallista kovemman hallan. Vuosina 1866-1869 menetettiin kuolleina ja syntymättä jääneinä n. 150 000 ihmistä, joka tarkoitti 1,8 miljoonan väestöstä lähes yhdeksää prosenttia väkiluvusta. Tuoreimmat tutkimukset ovat korottaneet arviota 10-12 %:iin.

Tähän mennessä monen asian summana voidaan todeta, että onneksi COVID-19 -pandemian seurauksena tautiin on menehtynyt vain 969 ja sairastunut 95 000 ihmistä.  Kuolleiden määrä vastaa 0,0175 % väkiluvustamme (toukokuun 2021 väkilukuennustteemme on 5 539 718) eli ~1/600 osa nälkävuosien määrästä.

Päätimme sukuneuvostossa 10.6., että tällä kertaa uskallamme nykytietojen valossa ryhtyä järjestelemään sääntömääräistä sukukokoustamme. Merkitkääpä allakkaan sunnuntai 15.8. ja kokouspaikaksi Taipalsaaren Lähdekallio. Ajomatka Lappeenrannan keskustasta on reilu 10 minuuttia. Avaraa luonnonkaunista tilaa on yllin kyllin!

Sukukokouksen eli joka kolmas vuosi järjestettävän vuosikokouksen sääntömääräinen kutsu tulee vielä erikseen jäsenmaksupankkisiirron kera, mutta tässä vaiheessa voitaneen valottaa, että sääntömääräisten asioiden lisäksi vuosikokouksessa käsitellään sääntö- muutosehdotuksia, kun kokemus on osoittanut, että joitakin tarkistamispaineita on.

Sukujuhla liittyy aina sukukokouksen yhteyteen. Tällä kertaa ohjelmassa jaetaan palkinnot viime vuoden vanhojen valokuvien kilpailusta ”Pylkkö työssä”. Lisäksi julkistetaan ”Vuoden Pylkkö 2021”, jaetaan standaareja tunnustuksena ansioituneille ja  kisataan vanhan ajan kisa. Juhlapuheen pitää kylätietäjä Tuomo Mäkelä Partakoskelta.

Hyvää juhannusta!

Osmo Pylkkö

Pylkön sukuseura ry

Sukuneuvoston puheenjohtaja

(kuva Seija Pylkkö)

Terveiset päämajakaupungista Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä

C.G.E. Mannerheimin (1867 – 1951) syntymästä on 154 vuotta. Ylipäällikkö Mannerheimin täyttäessä 75 vuotta jatkosodan aikana 4. kesäkuuta 1942 Suomen valtioneuvosto antoi hänelle Suomen marsalkan arvon ja määräsi syntymäpäivän puolustusvoimainlippujuhlaksi. Lippujuhlaa paraateineen oli vietetty jo toukokuun 16. vuodesta 1919, joka oli sisällissodan voittaneiden valkoisten voitonparaatin vuosipäivä. Keväästä 1940 alkaen toukokuun 16:na, yksimielisyyden ja sankarivainajien muistopäivänä, kuten päiväkäskyssä todetaan, liputetaan kaatuneiden muistoksi ilman paraatijuhlallisuuksia. Sillä pyrittiin korostamaan kansallista yhtenäisyyttä vastakkain asettelun sijaan.    

Mannerheimin vaikutus näkyy ja tuntuu konkreettisesti tänä päivänä, kun hän perusti Mannerheimin lastensuojeluliiton. Lasten huomioimisesta olen kuullut aikalaiselta elävän muiston ja esimerkin. Nyt yli 90 -vuotias sukulaiseni asui -40 luvulla koulun vieressä, jossa päämaja sijaitsi. Hän oli mennyt kadun viereen katselemaan kun marsalkka esikuntineen käveli ohitse. Marsalkka oli taputtanut häntä päälaelle ja sanonut: ”Tästä tulee kunnon kansalainen”. 

2017 alkukesällä äitini Alisa Kemppinen oli hoidettavana Savitaipaleella terveyskeskuksen vuodeosastolla. Kävin häntä siellä lähes päivittäin katsomassa ja auttelemassa. 4.6. oli silloin sunnuntai ja lauantaina hän kysyi: ”Onks Alko tänä päivän auki?”. Olihan se auki. ”Eiks Mannerheimil olt tapan ottaa oma ryyppy, mikä se nyt olikaa?” Sanoin, että sehän oli Marskin ryyppy, joka otettiin piripintaan kaadettuna. ”No ehitseä viel sinne? Käy äkkiää ostamas!”. Ei hänellä ollut tietääkseni tapana edes niin väkeviä juomia nautiskella. Niin sitten sunnuntaina maistoimme ryyppyä, ei piripintaan mutta kulaukset kuitenkin. ”Onpas se änkyräm makusta”, oli kommentti ”mut Marskile ja Suomel lipule! 

Sirpa Räsänen

Vähän vielä matkailumainontaa: Päämajamuseon yhteyteen avautuu 4.6. Sodan ja rauhan keskus Muisti, joka on kansallisesti merkittävä interaktiivinen tiedekeskus, joka kertoo sodasta edistääkseen rauhaa. Tervetuloa tutustumaan, jos kuljette täälläpäin! 

Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!

Suurella viikolla eli Kärsimysviikolla olemme olleet mukana Kristuksen maanpäällisen elämän viimeisissä tapahtumissa. Keskiviikkona Juudas kavalsi Hänet, torstaina Kristus asetti ehtoollisen, viimein perjantaina Häntä kidutettiin, naulittiin ristiin ja haudattiin.

Kriittisesti Kristukseen ja Hänen Ylösnousemukseensa merkitykseensä Jumalan Poikana ja Vapahtajana suhtautuvat, tuovat esille monia väitteitä ylösnousemuksen mahdottomuudesta. He vesittävät myös Hänen jumalallisuutensa.

Paitsi Vanhan Testamentin profetiat ja itse uusi Testamentti myös historioitsijat todistavat Hänen olleen historiallinen henkilö. Uuden Testamentin eri kirjoista ja kirjeistä esiin tulevat henkilönimet eivät ole vain kirjan henkilöitä, Kristuksen jumalallisuuden ja ylösnousemuksen todistajia. Tätä emme voi koskaan unohtaa.

Lopulta paras todistaja Kristuksesta on ihminen itse. Ihmisen elämän toivo ja usko kulminoituvat aina kuitenkin Jumalaan ja Hänen Poikaansa Kristukseen. Eri kansakuntien ja järjestöjen, jopa ateististen moraalisäännöstö pohjautuu enimmäkseen kristillisen kirkon alkuperäiseen opetukseen ihmisestä, luonnosta, järjestyksestä, laeista ja asetuksista. Itse luonto ja ihmisen sisäinen toivo ja usko ulottuvat niin ikään toivoon ja uskoon ikuisen elämän mahdollisuudesta.

KRISTUS NOUSI KUOLLEISTA!

TOTISESTI  NOUSI!

Veikko Lisitsin

Haudasta herätettyä Kristusta kuvaavan Hämeenlinnan kirkon alttaritaulun on maalannut Alexandra Frosterus-Såltin, ja se on nimeltään ”Vapahtajan ilmestyminen Maria Magdaleenalle pääsiäisaamuna” (Wiki)

Uudenvuoden tervehdys sukuseuralaisille!

Vuoden vaihtuessa lienee selvää, että vuosi 2020 on polttomerkitty kollektiiviseen mielenmaisemaan syvällä rosoreunaisella jäljellä. Eräänä kuluneen vuoden allegoriana tai sattumanvaraisena tiivistymänä mielessäni häilyy ojanpenkalle heitetty kertakäyttömaski, joka osui näkökenttääni juoksulenkillä. 

Osasin ihmetellä vasta jälkikäteen ihmetellä miten nopeasti poikkeuksellisesta tulee tavanomaista, vaikka taustan perusolemus on traaginen ja jollain tavalla aina läsnä. Traagisuus kasvaa siitä,  että kulkutauti on muokannut yksilöiden elämiä arvaamattomalla tavalla. 

Miellyttävimmät kuvat nousevat kesän sukutapaamisesta Savitaipaleen kirkonkylän vanhalta urheilukentältä, kun toisen Salpausselän reunamoreenille rakennettua areenaa paahtoi heinäkuun aurinko. Tuttavien ja ystävien turvallisen kohtaamisen mahdollisuuden arvo on kasvanut vuoden mittaan geometrisessa sarjassa. Hienoa että seuran aktiivit tämän tapahtuman järjestivät.

Loppiaiseen on lyhyt matka. Sitten alkavat vanhan agraarin vuodenkierron selkäviikot. Alkava ajast’aika alkaa verkkaan vierähdellä kohti kesää auringon tehdessä alati laajempia kaarroksia pohjoisen taivaan huikaisevan kumun alla. Varmaankin taas kohtaamme toisemme ennen pitkää, suuremmalla tai pienemmällä joukolla. Saatesanoiksi alkavalle vuodelle sukuseuralaisille olkoon:Tulevaisuuteen ja Toivoon! 

– Ilkka

Pariinkin kertaan sattui jumppaohjaajan taustamusiikkiin kappale, missä lauluntekijä etsii lapsen kuraleikeistä aikuisten erilaisiin hetkiin valon pisaroita! Varsin puhutteleva laulu. Ja jos valistunut arvaukseni osuu oikeansuuntaisesti, laulun ajatuksille löytyy peukuttajia. Miten sitten lienee vuosi mennyt, on pisaroihinkin saatu tyytyä, harvemmalla saavikaupalla lienee sattunut onnistumista ja kirkastuksia. Valo voi kasvaa, vaikka pisaroista.

Jouluperinteisiin on kuulunut erilaiset leikit. Pitkät joulupyhä olivat (onneksi) esi-isillemme ilman nykyaikaisia teknisiä viihteitä. Ei ollut edes sävelradiota. Mozartinkin piti tuottaa musiikillista ilotulitusta ihan itse. Kettu juoksi yli järven oli yksi noista vanhan kansan joulun laululeikeistä, joita löytyy paljon. Lieneekö tuttua. Englantilaiseen kuten muidenkin vieraiden maiden joululaulujen maailmaan tutustuneelle avartuu todella rikas maisema. Joulun eri päivien luetteloinnista on hyvä, vaikka alkaa. Valo tuo tunnelman.

Itsenäisyyspäivän saarnassaan arveli Maasotakoulun Ilpo-padre jurotuksen koituneen (lopulta) suomalaisten onneksi… On osattu olla myös jonkin verran nöyriä, hän sanoi. Edelleen hän totesi Markku Ojasen listanneen onnellisuuden koostuvan ystäväpiiristä, kiitollisuudesta, kunnon hoidosta, anteeksiannosta ja läheisistä. Jos ette kuullet samaisen sotilaspastorin laulamana ”Veteraanin iltahuutoa” ritari Tuomas Gerdtin hautaan saaton päätteeksi, kannattaa kaivaa Areenasta. Valo näyttää tien.

Joulukuun kymmenentenä tasan 500 vuotta sitten Wittenbergissä paloi suuri roihu. Liekkien valo näkyi kauas, ei vain kadun toiseen päähän. Tohtori Martti Luther poltti paavilta saamaansa bullakääröä ja katolisen kirkon kanonisen lain. Uskonpuhdistuksen valo oli kolme vuotta aiemmin leimahtanut täyteen liekkiin, nyt levisi jo kulovalkean tavoin. Siunaus kantautui meille asti, saimme mm. rakastetun jouluvirren Enkeli taivaan. Miks hämmästyitte säikähtäin?

Meille, sinulle ja minulle on syntynyt Vapahtaja. Maailman pimeyteen valon tuoneen nimi on Jeesus (Pelastaja). Arvonimiäkin Hänellä on: Messias -kuningas, Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Rauhan Ruhtinas.

Häntä seuraaville luvattiin: ”Kansa, joka vaeltaa pimeydessä, näkee suuren valon”. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Päivänsankarimme Jeesus lupasi itse: minä olen maailman valkeus – joka minua seuraa, ei vaella pimeässä.

Valo ilmestyi vastaanotettavaksi – siis seuraa tähteä!

Pertti

huttusen.pertti@gmail.com

Suomalaisen musiikin päivä

Suomalaisen musiikin päivää vietetään Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä joulukuun kahdeksantena.  Kalentereihin päivä lisättiin vuonna 2007, ja se on ollut liputuspäivä vuodesta 2011. 

Suomalaisen musiikin historia ulottuu kauas menneisyyteen. Joidenkin arvioiden mukaan esimerkiksi Kalevalassa esiintyvää kannelta on soitettu jo ainakin tuhat vuotta sitten, ja jouhikon arvellaan olevan vieläkin vanhempaa perua. Lauletussa musiikissa tyypillisesti suomalainen ilmiö oli runonlaulu. Runomuodon ansiosta oli mahdollista painaa mieleen pitkiäkin lauluja. Soittajat ja laulajat saivat oppinsa muita kuuntelemalla, ja usein taito siirtyi sukupolvelta toiselle. Karjalaisissa häissä ja hautajaisissa itkijänaisten esittämät itkuvirret taas olivat vapaamuotoisempia ja tilanteen mukaan improvisoituja. Myös kirkolla, koululla ja kansanlaulujen taitajilla on ollut oma osuutensa suomalaisen musiikin kehityksessä. 

Jonkintyyppistä nuottikirjoitustakin oli arkistolöytöjen mukaan olemassa jo 1000- ja 1100 luvuilla, mutta erikoinen suomalainen musiikkidokumentti on muutama sata vuotta myöhemmin, vuonna 1582 ilmestynyt latinankielinen Piae cantiones, kokoelma hengellisiä ja koululauluja. Sitä käytettiin myös emämaa Ruotsin puolella. Juhana-herttuan hovissa Turun linnassa harrastettiin musiikkia 1500-luvulla, mutta varsinainen musiikkielämä käynnistyi Suomessa moniin muihin maihin verrattuna varsin myöhään, vasta vuonna 1790, kun Turkuun perustettiin Turun soitannollinen seura. Turun palon jälkeen vuonna 1827 Helsingistä tuli musiikkielämän keskus. Saksasta muuttaneella Fredrik Paciuksella oli merkittävä rooli sekä organisaattorina että säveltäjänä (hän sävelsi mm. Maamme-laulun). Sibelius-Akatemia, joka on nyttemmin osa Taideyliopistoa, perustettiin vuonna 1882 Helsingin musiikkiopiston nimellä. 

Varhaisimpana suomalaisena taidemusiikin säveltäjänä pidetään Erik Eriksson Tulindbergiä (s. 1761). Vähitellen yhä useampi musiikintekijä alkoi vaikuttaa Suomen kulttuurielämässä. Kaikille tutun Kesäillan valssin säveltäjä oli Oskar Merikanto, Toivo Kuulan kynästä on lähtöisin tunnettu häämarssi, ja Sibeliuksen lanko Armas Järnefelt sekä sävelsi että loi merkittävän uran mm. Tukholman hovikapellimestarina. Joidenkin säveltäjien musiikissa kuuluu kansanomaisen romantiikan kaikuja, kun taas toiset lähestyivät enemmänkin kansainvälisiä virtauksia, kuten Erkki Melartin ja Selim Palmgren. Leevi Madetoja on mm. oopperoillaan ”Pohjalaisia” ja ”Juha” lunastanut itselleen paikan yhtenä merkittävimmistä suomalaisisista säveltäjistä. Tauno Pylkkänen (s. 1918) voisi vaikka olla meille kaukaista sukua, mutta olen kuullut tarinan jonka mukaan hän oli punaorpo, jonka Pylkkäsen perhe adoptoi. Tunnettuja uudemman ajan säveltäjiä ovat Joonas Kokkonen, Einojuhani Rautavaara ja Aulis Sallinen. Nuorempaa polvea edustavat kansainvälistäkin mainetta niittäneet Magnus Lindberg, Kaija Saariaho ja kapellimestari Esa-Pekka Salonen. Ajat ovat muuttuneet: kun säveltäjä ennen raapusti kammiossaan nuotteja paperille, tänään hän istuu tietokoneen ääreen.

Mutta 8.12. on siis Jean Sibeliuksen syntymäpäivä. Sibelius (1865 – 1957) on ilman muuta kansainvälisesti tunnetuin suomalainen säveltäjä. Joidenkin mielestä hän on jopa jättänyt varjoonsa monta muuta varteenotettavaa suomalaista musiikintekijää. Ehkä ainakin osa hänen suuruudestaan selittyy sillä, että hän oli äärimmäisen persoonallinen säveltäjä. Häntä tosin inspiroivat Suomen luonto, mytologia, Kalevala, historia ja kansalliset aatteet, mutta hän ei koskaan käyttänyt varsinaista kansanmusiikkia teostensa pohjana. Hän oli säveltäjänä oma itsensä.

Hämeenlinnassa syntynyt Sibelius sai vahvan pohjan sävellystyölleen nuoruusajan viulu- ja pianotunneilta, ja hän jatkoi opintojaan Helsingissä, Berliinissä ja Wienissä. (Äitinsä, isoäitinsä ja muun suvun painostuksen vuoksi hän aloitti kuuliaisena poikana ensin juristin opinnot, koska muusikon uraa ei tuolloin pidetty ammattina ollenkaan, mutta musiikki vei voiton.) Läpimurtoteos oli Kullervo-sinfonia, jonka ensiesitys oli vuonna 1892. Sibeliuksen tuotanto on hyvin laaja; tunnettuja teoksia ovat mm. Karelia-sarja, Lemminkäis-sarja, Satu, Valse triste ja tietenkin Finlandia. Mutta hän sävelsi paljon myös esimerkiksi kuoromusiikkia, kantaatteja, näytelmämusiikkia, pianokappaleita ja satakunta yksinlaulua. Ainoa viulukonsertto valmistui 1900-luvun alussa. Ja ajan mittaan seitsemän sinfoniaa. Sinfoniat ovat kaikki erilaisia, ei ole olemassa tyypillistä Sibelius-sinfoniaa. Yhä edelleen pohditaan, polttiko Sibelius kahdeksannen sinfonian partituurin Ainolan takassa ja miksi, mutta seitsemännen jälkeen alkoi ”Ainolan hiljaisuus”. Sävellystyön ohessa Sibelius opetti jonkin aikaa Helsingin musiikki-instituutissa ja Filharmonisen seuran orkesterikoulussa. Hän toimi myös kapellimestarina ja matkusteli Saksassa, Italiassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa.

On mielenkiintoista verrata kahta valokuvaa: nuori Sibbe poseeraamassa hoikkana ja tuuheatukkaisena ruudullisessa liivissä (jonka yksi nappi on jäänyt auki tai tippunut), ja meille tuttua kuvaa iäkkäästä mestarista, tukevoituneena, kaljuuntuneena ja jykeväpiirteisenä kävelemässä yksinään Ainolan mailla. Nuorukainen, jolle maailma on auki, ja sisäänpäin kääntynyt vanha mies. Ja tuo nuorukainen heittäytyikin täysillä Helsingin taiteilijaelämään. Seuraa löytyi, viina maistui, ja raha-asiat olivat rempallaan. Aino-parka sai joskus päiväkausia odotella miestään kotiin, huolehtia kasvavasta perheestä ja tuskitella huonoa rahatilannetta. Kun esimerkiksi piti matkustaa Italiaan, rahat loppuivat jo Berliinissä, koska säveltäjälle oli tärkeää kulkea hienoissa vaatteisssa ja asua parhaissa hotelleissa. Kun rahaa oli, se pantiin menemään ilman huolta huomisesta. Mutta kaikesta lopulta selvittiin, jopa pienen Kirsti-tyttären järkyttävästä kuolemasta ja ensin epäonnistuneesta kurkkuleikkauksesta. Se pelästyttikin Sibeliuksen raittiiksi seitsemäksi vuodeksi. Tekijänoikeuspalkkioiden ja Suomen valtion myöntämän elinikäisen eläkkeen avulla raha-asiatkin viimein järjestyivät. Iäkäs Sibelius oli varsin varakas mies.  

Toimittaja Vesa Sirénin mukaan Sibeliuksen elämäntarina on kertomus voittajasta. Hän oli luonteeltaan huomaavainen ja ystävällinen, mutta luomistyö teki hänelle tutuksi myös itsekkyyden, kateuden ja alemmuuden tunteita. Näistäkin hän pystyi kasvamaan irti. Ilman erityistä tahdonlujuutta hän olisi saattanut luisua alkoholistiksi, mutta pystyi lopulta kohtuullistamaan alkoholinkäyttöään ja voitti viinamadon. Hän eli 91-vuotiaaksi.  

Yllä on käsitelty pääasiassa ns. taidemusiikkia. Suomalaisen musiikin kirjo on kuitenkin laaja, se kattaa myös mm. kansanmusiikin itseoppineine pelimanneineen, iskelmämusiikin, Suomi-popin ja Suomi-rokin. Mutta se onkin toinen tarina. 

Lähteet:

Wikipedia

Suomen musiikinhistorian vaiheita. Ilkka Oramo 10.12.2019 (nettisivut)

Suomalainen taidemusiikki. peda.net

Bonniers Musiklexikon, Bonnier Fakta Bokförlag AB 1983

Santeri Levas: Jean Sibelius, WSOY 1986

Vesa Sirén: Aina poltti sikaria, Otava 2000 

Anja Pekkola

Iltalypsy toi kuvakilpailun voiton

Pylkkö työssä -albumikuvakilpailuun tuli 24 kuvaa, siis vanhanaikainen filmirullallinen. Jokainen kilpailukuva täydentää ansiokkaasti sukuseuran kuva-arkistoa. Niitä tarvitaan, kun tulevan sukukirjan kuvitusta rakennetaan.

Kuvia ruotineessa raadissa olivat Sirpa Räsänen, Heikki Pettinen ja kuvien kanssa koko elämänsä töitä tehnyt Jussi Kemppinen. Kun jokainen pisteytti 5 suosikkiaan, niin pisteille nousi peräti 10 kuvaa, eli valinnat hajosivat huomattavasti. Voittaja nousi joukosta kuitenkin selvällä piste-erolla, samoin kakkonen ja kolmonen.

Voittajakuvan lähetti Pirkko Pylkkö. Kuvassa lypsetään Pylkönniemen Hakarannan Ylätammakalliolla vuonna 1952. Hilda Pylkkö hätistää hyttysiä ja Aino Paajanen o.s. Pylkkö lypsää. Lehmän nimeä ei ole kerrottu. Kuvaaja on Taimi Rauto.

Jussin luonnehdinta kuvasta kattaa koko raadin ajatukset: ”Levollinen lypsykuva. Tasapainoinen sommittelu. Muuten varsin tavallinen ja kaunis lypsyhetki, mutta vasemmanpuoleisen naisen ilme siirtää kuvan aivan uusiin ulottuvuuksiin.”

Toiseksi eniten pisteitä keräsi Maiju ja Keijo Pylkön lähettämä kuva Traktorin ajoa Hakarannassa 1984. Traktorin pukilla Matti Pylkkö, kuvaaja Maiju Pylkkö.

Raatia puhutteli traktorikuskin keskittyminen ja innostus. Pienet tekniset puutteet eivät haittaa, kun kuva on muuten lähes täydellinen.

Kolmossijalle nousseen kuvan lähetti senkin Pirkko Pylkkö. Kuvassa Reino Pylkkö ja pojanpoika Matti Pylkkö lastaavat leppähalkoja traktorin kauhaan 1991. Pirkko Pylkkö on ottanut kuvan itse.

Raatia viehätti tässäkin kuvassa vahva keskittyminen työhön sekä isoisän ja pojanpojan yhteneväiset ilmeet ja eleet. Sukupolvien ketju.

Kiitos kaikille osanottajille. Palkinto toimitetaan voittajalle, kun koronatilanne sallii.  Jatkakaa albumien ja kuvalaatikoiden penkomista.

Heikki Pettinen

Itsenäisyyspäivä 1920 ja 2020

Savitaipaleella aloitetaan juhlat aamulla suoritetavilla taisteluharjoituksilla, jonka jälkeen klo 12 päivällä on juhlajumalanpalvelus kirkolla. Klo 4 ip. on nuorisoseuran talolla juhlailtama. (Maakansa 4.12.1920)

Sadan vuoden takainen itsenäisyyspäivän vietto tuntuu nyt varsin sotaiselta. Ihmekös tuo, kun takana oli sisällissota ja pari Aunuksen retkeä. Vain reilu kuukausi aiemmin Neuvosto-Venäjän kanssa Tartossa solmittu rauha ei näytä kauheasti vaikuttaneen juhlapäivän viettoon.

Parikymmentä vuotta myöhemmin viisi itsenäisyyspäivää meni monilta rintamalla. Ei ihme, että sodat ovat painaneet leimansa kansallisen juhlapäivän seremonioihin. Linnan juhlienkin kohokohtia ovat olleet sotaveteraanien tapaamiset presidenttiparin kanssa.

Tänä vuonna ei ole Linnan juhlia eikä muutaman vuoden kuluttua ehkä enää veteraanien harventuneita rivejäkään. Joudumme opettelemaan uusia tapoja viettää itsenäisyyspäivää.

Onhan näitä aiheita. Suomi on tänäkin vuonna amerikkalaisen The Fund for Peace -järjestön Fragile State Index -vertailun viimeinen. Siis vähiten altis särkymään eli kestävin vertailun 178 valtion joukossa. Tai niin kuin asia on tavattu suomentaa: maailman vähiten epäonnistunut valtio.

Valtiota vertaillaan 12 tekijän mukaan hallinnon legitimiteetistä taloudelliseen tasa-arvoon ja ihmisoikeuksista julkisiin palveluihin. Käytännössä tämä näkyy esimerkiksi siinä, että Pylkön suvussakin viimeistään meillä 1950-luvun jälkeen syntyneillä sukupolvilla on ollut mahdollisuus opiskella niin pitkälle kuin intoa on riittänyt. Ja terveydenhuoltokin pelaa rutinoista huolimatta.

Vain turvallisuuden indeksiluku on Suomessa huonontunut viime vuosina. Ei ole Pylkköjä poliiseina yhtä paljon kuin ennen.

Koronan torjunnassakin Suomemme pärjäsi pitkään parhaiten Euroopassa, mutta juuri nyt näyttää huonommalta. Tilannetta on jo ehditty verrata sotaan. Mutta niin kuin Vuoden lotta 2021 Aira Samulin lehtihaastattelussa muistutti: tätä sotaa käydään kuivissa ja lämpimissä sisätiloissa.

Armeijassa vitsailtiin, että varusmieskoulutuksessa tärkeintä on odottamisen opiskelu. Juuri sitä taitoa koronan kanssa tapeltaessa nyt kuitenkin tarvitaan. Itsenäisyyspäivänäkin. 

Vuoden 1920 itsenäisyysjuhlassa Honkalassa puhui opettaja Kaitaranta. Vuoden 1918 sodan muistelu sai hänet pohtimaan, josko näin riitaisesta kansasta on ollenkaan itsenäisyyden ”raskaan työn” mittaiseksi:

Omaammeko kansana sitä miehen täysimittaisuutta, jota waaditaan kantamaan itsenäisyyden harteillemme laskemaa taakkaa, siitä on siis kysymys, ja se pakottaa meidät tälläkin kertaa kansalliseen itsetarkasteluun. (Etelä-Saimaa 14.12.1920)

Ehkä opettaja Kaitaranta voisi nyt huokaista, että ihan kohtuullisesti on pärjätty. Hyvää itsenäisyyspäivää.

Heikki Pettinen

Muistutus: Ilmainen liittyminen loppuvuonna 2020!

Muistutus: Nyt kannattaa liittyä Pylkön Sukuseuraan, jos olet sukuamme! Loppuvuoden 2020 liittyminen on uudelle jäsenelle ilmaista!  Jäsenmaksu (10€) tulee vasta kesällä 2021 maksuun.

Ota yhteyttä sukututkijaamme Juhaan (immonen.juha@gmail.com), niin tutkitaan sukuyhteys ja saat ohjeet jäseneksi liittymisestä.

Jos olet joskus ollut jäsen, niin maksamalla jäsenmaksun 10 € (vuosimaksu) tulee jäsenyytesi uudelleen voimaan. (Kurkkaa tilinumero Yhteystiedot-sivulta). Jos sähköpostiosoitteesi on vaihtunut, ilmoitathan siitä Juhalle. Jäsenkirjeet ja -tiedotteet tulevat nykyisin sähköpostina. (Paperisenakin saa jos ei omista sähköpostia)

Jäsenenä pysyt mukana aktiivisessa toiminnassamme, tulossa (tekeillä) on mm. oikea sukukirja! Ensi vuonna pääsemme toivottavasti myös pitämään Sukujuhlan ja -kokouksen loppukesästä. Katso myös sivulta Liittyminen esitteemme Tervetuloa Pylkön Sukuseuraan (PDF).