Suomen luonnon päivä 29.8.

Lauantaina vietetään Suomen luonnon päivää, alla Immosen Juhan kirjoitus aiheesta. – Onnittelemme myös uusia ylioppilaita huomisten lakkiaisten johdosta 🌹. Ja HUOM! Vielä muutama päivä aikaa kaivella arkistoja ja toimittaa Pylkkö työssä -aiheinen valokuva kilpailuumme! (Diginä ehtii ainakin: pettinenheikki{miuku}gmail.com)

Luonto lapsuuden muistoista tähän päivään ja tulevaisuuteen

Wikipedian mukaan
Luonto tarkoittaa yleisimmin maaperää sekä vesi- ja ilmakehää kasveineen ja eläimineen, varsinkin vain vähän tai ei ollenkaan ihmisen muokkaamana elinympäristönä. Luontoa tutkivien tieteenalojen yhteisnimitys on luonnontiede. 

Herättiin isän ja äidin kanssa teltasta jossakin Pielisen rannalla lähellä Kolia. Tehtävänä oli vierittää ristikolla olevat puut veteen, tehdä puista lautta ja hinata lautta Ahveniselle ns. makasiiniin odottamaan jatkokäsittelyä. Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Monia muita luontoon liittyviä tapahtumia toteutui isän kanssa. Kalastus oli yksi intohimoinen harrastus. Aamulla aikaisin auringon noustessa lähdettiin kokemaan   Pieliselle siikaverkkoja, etteivät lokit ehdi aterialle ensin. Aamuaurinko ja lokkien kirkuminen oli jotakin mieliin painuvaa. Kesähelteillä kylvettiin ja istutettiin puiden taimia lähellä suomaastoja. Tuhannet pörriäiset pitivät konserttiaan auringonpaisteessa. Siinä oli jotain mieliinpainuvaa. Janon yllättäessä juomavesi löytyi suolähteistä. Koivun tuohesta valmistetulla lipolla hotkittiin lähdevettä. 

Talviluonto oli taasen erilainen elementti. Kouluun tallustettiin huopatöppösissä joskus lähes 40 asteen pakkasissa. Lunta oli riittävästi. Talvella jäätä piisasi kaikkialla missä oli vettä. Luonto mahdollisti monipuoliset talviharrastukset kuten hiihto, luistelu alussa itse valmistetuin varustein. Sukset olivat jonkun käsityötä. Ensimmäiset luistelupotkut tehtiin sahanteräluistimilla. Sahanterä laitettiin lautapalikkaan kiinni ja paketti sidottiin monoihin kiinni. Nekin toimivat. 

Seuraavat muistot luontoon liittyen ovat Joutsenossa, jossa aloitin ammattikoulun vuonna 1966 Tuoksut sellutehtaan ja sahan puristuksessa olivat hyvin erilaiset. Tuoksussa ei vaikuttanut suopursujen ja muun kasvillisuuden aromit. Joskus tuoksut olivat jopa hyvinkin kysymyksiä herättävät. Eritoten muistan, kun bussissa kuljin Joutsenosta Lappeenrantaan. Silloinen tie kulki Lauritsalassa sulfaatti, ja sulfiitti sellutehtaan välistä. Tuoksujen sekoitus oli hämmentävä, eikä aina niin miellyttävääkään. Vesistössä ei näkynyt sitä puhtautta ja kirkkautta mihin lapsena oli tottunut. Pahimmillaan Saimaan kanavan vesi vaahtosi ja tuoksui pilaantuneelle. Raha oli saanut oman asemansa, luonnon kustannuksella. Voi vain kuvitella Saimaatakin, mikä olisi sen virkistys – ja elinkeinojen lähinnä kalastuksen hyödyntämispotentiaali tänä päivänä ellei vesistön suojeluun olisi herätty. Onneksi saatiin kehitettyä biologisesta vedenpuhdistuksesta toimiva prosessi. Saimaa ja moni muukin vesistö saatiin pelastettua siedettävälle tasolle. Minä joka hankin elantoni luontoa turmelevasta teollisuudesta voin nykyisin nauttia Saimaalla sen suomista vapaa – ajan ja eläkepäivien viettomahdollisuuksista. Teollistumisen jatkuessa vaurauden tavoittelu on tuonut luonnolle lisää kestämätöntä kuormitusta. 

Pahimpana tämän päivän haasteina on ilmasto – ja jäteongelmat. Tähän tilaan on ajauduttu vuosikymmenien saatossa. Ihminen alkaa reakoimaan vasta sitten, kun huomaa haittojen ylettyvän omaan elämään. Ilmaston lämpeneminen on seurausta hiilidioksidipäästöistä. Tämän päivän erittäin haasteellinen tehtävä on saada ilmaston lämpeneminen pysähtymään. Ellei tehtävässä päästä yli valtakunnan rajojen yhteisiin sopimuksiin toimenpiteistä, niin väistämättä edessä on elinolosuhteiden käyminen yhä huonommiksi ihmiskuntaa ajatellen. Maailmalta kantautuu huolestuttavia tietoja, kuinka pölytystä tekevät hyönteiset vähenevät, tällä taas on suuret vaikutukset ruokatuotannon olosuhteiden heikentymiseen. Selkärankaisten villieläinten populaatiot pienenevät, jne. Ihminen vie siis koko ajan enemmän elintilaa muilta luontoon kuuluvilta lajeilta. Mannerjäätiköt sulavat kiihtyvällä nopeudella, josta seuraa arvaamattomia ongelmia maapallolle.

Mitä sitten lähitulevaisuudessa vaikkapa vain Suomen näkökulmasta olisi tehtävissä? Maankäyttö tulee olemaan ratkaisevassa asemassa. Miten metsätaloutta sopeutetaan. Suomen uhanalaisista lajeista suurin osa elää eteläsuomen metsissä. Uhanalaisuudesta lähes 30 % selittyy metsäelinympäristön muutoksilla. Tutkijat ovat sitä mieltä, että luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ei ole monimutkaista, eikä edes kovin kallista. Tämä kuitenkin edellyttää, että koko maapallolla kauttaaltaan ymmärretään, että elinvoimainen luonto on kaiken elämisen peruskivi.

Suomessa asiaa on edistetty hyvin mittavilla toimenpideohjelmilla, joiden tarkoituksena on parantaa luonnon monnimuotoisuutta. Luonto tulee ottaa huomioon kaikessa taloudellisessa toiminnassa, että muutoksia saadaan aikaan. Malli ei voi jatkua niin, että korjataan vain jatkuvasti elämäntavastamme johtuvia muutoksia, tuolloin ollaan pahasti jälkijunassa.

Ei riitä, että minä tai sinä teemme oikeanlaisia valintoja ilmastomuutoksen parantamiseksi ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Hyvän lopputuloksen edellytyksenä on, että niin kansalaisten, kuin päätöksentekijät ymmärtävät ettei ympäristöä vakavasti vahingoittavalle elämänmuodolle ole tulevaisuutta. Tämä koskee kaikki maapallon päällään kantamia valtioita, ja niissä eläviä ja päätöksiä tekeviä ihmisiä. Ekologiselle pohjalle rakennetut kestävät ratkaisut luovat pohjan talousjärjestelmälle, jolla on tulevaisuus vielä satojenkin vuosien päästä.

Tällä tapaa toimien lapsen lapsemme voivat palata alussa kuvaamiini lapsuuden muistoihin yhä uudelleen ja uudelleen.

Edesmenneestä Pentti Linkolasta on oltu montaa mieltä hänen jyrkistä mielipiteistä ihmisten piittaamattomuudesta luontoa kohtaan. Hänen mukana meni hautaan hyvin paljon sellaista viisautta joista meidän olisi hyvä ottaa parhaimpia puolia opiksemme. Suosittelen perehtymään. Pentti Linkolalla oli ylilyöntejäkin, mutta niillä hän keräsi huomiota ja sai sanaansa kuuluville.

Juha Immonen

25.8.2020

Valokuvakilpailu

Lauantaina vietettiin leppoisa pieni kesätapahtuma mukavan lämpöisellä Savitaipaleen vanhalla urheilukentällä. Tarkempi raportti on tulossa, mutta tilaisuudessa julkistettu vanhojen valokuvien kilpailu on sääntöineen tässä:

Vanhojen valokuvien kilpailu: Pylkkö työssä

1. Kilpailun tarkoitus on saada ihmiset tutustumaan vielä kerran hallussaan oleviin vanhoihin valokuviin sekä toisaalta löytää kertovia kuvia sukuseuran kuva-arkistoon ja käytettäväksi tekeillä olevassa sukukirjassa.

2. Kilpailu on avoin kaikille Pylkön suvun jäsenille.

3. Kilpailussa haetaan työntekoa esittäviä valokuvia. Työnteko käsittää tässä laajasti niin ansiotyön, yrittämisen, talkoot ja muun vapaaehtoistyön kuin kotityötkin.

4. Kuvat voivat olla mustavalkoisia tai värikuvia, mutta niiden tulee olla ajalta ennen vuotta 2000.

5. Kilpailun voi osallistua omasta albumista tai pahvilaatikosta löytyvällä kuvalla riippumatta siitä, onko kuvan ottanut itse vai joku muu. Kuvaajan nimi on syytä mainita, jos se on tiedossa, samoin kuvassa olevat henkilöt, kuvauspaikka ja -aika sekä kuvaustilanne, sikäli kun ne ovat tiedossa. Yksi osanottaja voi osallistua enintään 3 kuvalla.

6. Kilpailun osanottaja suostuu omasta puolestaan siihen, että kuvan kopio talletetaan sukuseuran kuva-arkistoon ja kuvaa voidaan käyttää sukukirjassa. Alkuperäinen kuva palautetaan omistajalleen.

7. Kilpailun voittajan ratkaisee raati, joka arvioi kilpailukuvia sekä valokuvauksellisten ansioiden että sukuperinteen tallentamisen näkökulmasta.

8. Koska sama kuva voi löytyä useamman perheen tai henkilön albumista, niin tasapelin sattuessa voittajan ratkaisee arpa.

9. Kilpailuaika on 18.7.-31.8.2020. Kuvat lähetetään osoitteella Heikki Pettinen, Länsi-Aureentie 27, 34510 Luode tai sähköisessä muodossa pettinenheikki@gmail.com. Kuvat voi myös jättää sukuneuvoston jäsenille toimitettavaksi edelleen.

10. Kilpailun voittaja palkitaan voittokuvasta tehdyllä suurennoksella, joka on seinälle ripustettavan kokoinen.

11. Kilpailun tulokset kuvineen julkaistaan Pylkön sukuseuran verkkosivulla ja joulukuun jäsenkirjeessä.

12. Sitten vaan penkomaan kuvakokoelmia!

Ladattava/tulostettava tiedosto:

Tapaaminen la 18.7. klo 12 Savitaipaleen vanhalla urheilustadionilla

Hyvät sukuseuran jäsenet!

Koronan takia emme uskaltaneet ottaa riskiä pitääksemme kesätapaamisen Taipalsaaren Merenlahdella, Lähdekalliolla 8.8. Ehkäpä seuraavana kesänä samoihin aikoihin…

Sen sijaan järjestämme pienemmän tapaamisen lyhyellä varoitusajalla la 18.7. klo 12 –max. 14, Savitaipaleen vanhalla urheilustadionilla. (Urheilutie, ABC-aseman lähellä)

Ohjelmaluonnos (muutokset mahdollisia):

  • Pullakahvitus, virvoketarjoilu alussa ja sen lomassa rupattelua
  • Tilaisuuden alkusanat, pj. Osmo Pylkkö
  • Vuoden Pylkkö –julkistaminen, Heikki Pettinen, Seppo Pylkkö ja haastattelu Anja Pekkola
  • Valokuvakilpailun julkistus, Heikki Pettinen
  • Sukututkijan katsaus, Juha Immonen
  • Pylkön suvun haudat -kirjan julkaisun mainostus: Juha Immonen kertoo Ifolor -kuvakirjasta, Osmo Pylkkö kertoo julkaisun verkkoversiosta

Tarkkuutta vaativa kilpailu juoksuradalla, Arja Pylkkö ja Sirpa Räsänen

Sukuseuran toiminta jatkuu muuten vireänä. Toimintasuunnitelman mukaisia asioita jalkautetaan ja enemmänkin. Sukukirjaa varten aineistoa kerätään aktiivisesti talteen.

Hyvää kesän jatkoa!  t: Osmo

Suven ja runon päivänä 6.7.

Vaikka tällä hetkellä sää on tuulinen ja sateinenkin, tulee vielä kauniita päiviä ja niitä maagisia kesäöitä, joita suomalaiset rakastavat. Varsinkin maalla ja luonnon helmassa voimme kokea joka kesä toistuvat ihmeelliset vaaleat kesäyöt.

Tänään 6.7. on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä, liputuspäivä. 

Eino Leino, syntymänimeltään Armas Einar Leopold Lönnbohm, syntyi 6.7.1878 Paltamossa ja kuoli 10.1.1926 Hyvinkäällä. Hän oli kirjailija, lehtimies ja kriitikko. Leinon laaja ja monipuolinen kirjallinen tuotanto sisälsi runoutta, romaaneja, näytelmiä, esseitä ja lehtipakinoita sekä suomennoksia ulkomaisesta kirjallisuudesta. Leino luetaan Suomen merkittävimpiin kirjailijoihin. Sekä hänen lyriikkansa että aaterunonsa ovat vuosikymmenestä toiseen pysyneet laajojen lukijapiirien suosiossa. (Wikipedia)

Eino Leino on eittämättä rakastetuimpia runoilijoitamme; ja kenenpä kesäiset runot sopisivat suomalaiseen sielunmaisemaan paremmin kuin hänen. Vuonna 1905 ilmestynyt runokokoelma Talviyö sisälsi monelle rakkaimmaksi muodostuneen suomalaisen kesäyön ylistysrunon Nocturne, joka on myös tehty lauluksi.

Ruislinnun laulu korvissani

Tähkäpäiden päällä täysi kuu

Kesä-yön on onni omanani,

Kaskisavuun laaksot verhouu

En ma iloitse, en sure, huokaa,

Mutta metsän tummuus mulle tuokaa

Puunto pilven, johon päivä hukkuu

Siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu

Tuoksut vanamon ja varjot veen

Niistä sydämeni laulun teen

Sulle laulan neiti, kesäheinä

Sydämeni suuri hiljaisuus

Uskontoni, soipa säveleinä

Tammenlehvä-seppel vehryt, uus

En ma enää aja virvatulta

Onpa kädessäni onnen kulta

Pienentyy mun ympär’ elon piiri

Aika seisoo, nukkuu…

Kuva on Partakoskentieltä muutama vuosi sitten ottamani.

Savitaipaleelta kesän vietosta terveisin

Seija Pylkkö

Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä

Me, Pylkön sukuseuran jäsenet, onnittelemme sydämellisesti tänään, Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä, kaikkia Suomen Puolustusvoimissa palvelleita ja palvelevia henkilöitä menestyksellisestä työstä Suomen vapauden ja itsenäisyyden turvaamiseksi.

Me muistamme kiitollisuudella ja lämmöllä kaikkia ja kaikissa sodissamme kaatuneita sankarivainajia, sotaveteraaneja, lottia, työvelvollisia ja kotirintamaa. Heidän sekä Korkeimman siunauksen ja armon ansiosta Siniristilippu liehuu yhä.

Pentti Pylkkö

Jumala varjelkoon Suomenmaata

Palvellessani Lappeenrannan varuskunnan pappina olin päättänyt ensimmäisen iltahartauden Rakuunayksikössä. Nasakka alikersanttipäivystäjä komensi sen perään asennon ja käski: toistakaa hiljaa perässäni: Jumala varjelkoon Suomenmaata. Sitten poistuttiin tupiin. Kun kysyin, mistä hänoli oppinut tämän käytännön, hän vastasi Rakuuna-aliupseerikoulusta. Turun Tuomiokirkon kellon soidessa käännän kasvot Jerusalemiin, toistan alikersantin opettaman vanhan suurruhtinasajan rukouksen.

Erkki-eno oli rakuuna, kaatunut, kadonnut ennen syntymääni. Hänen muistokivensä alla ei ole ketään. Ylpeydellä kunnioittamani miehen profiili muodostuu perhepiirin ja suvun muistoista. Elävä persoona (vanhäiti Ieva-Kristiina meitä lapsia ojentaessaan totesi, työ etoelävät ?). Keväinen kaatuneitten muistopäivä ohjaa kierrokselle sankarihautausmaille. Eipä muuta kuin Pentti Pylkön kirja kouraan ja Savitaipaleen kirkonmäelle! Iso kiitos järisyttää mieltä kun tajuaa kaiken sen perimistä suht ilmaiseksi, minkä sodanajan sukupolvi hankki meille, maksaen kaiken.

Isänmaan historian tärkeimmät tapahtumat merkkipaaluttavat myös vuotuista ajankulua. Itsenäisyyspäivä osuu toiselle puolelle vuotta omista juuristaan ja syistään, veteraanipäivä ja sankaripäivä kevääseen. Israelissa vietetään itsenäisyyspäivää keväisessä toukokuussa, sitä edeltävää päivää kaatuneitten muistopäivänä. Puhutteleva kombinaatio. Itsenäisyyden juhliminen, mutta myös sen lunastamisen ja hankkimisen muisto liittyvät yhteen, vaalimisen arvoinen perintö. 

Kautta aikojen kuuluisin suomalainen missionääri Martti Rautanen vieraili Tampereen lähetysjuhlilla. Siellä hän totesi: Suomi on teidän suomalaisten isänmaa. Minulla on kaksi isänmaata, Ambomaa ja taivas.

Taitaa olla niin, että ennen koronakevättä monelta taivas on unohtunut, tai ainakin hämärtynyt. Taivasusko oli sankarivainajille todellisuutta. He tiesivät viimeisen rukouksensa kohteen. Tiesivät, mistä tulee apu. Usko Jumalaan yhdisti vaikeaa aikaa elävän kansan. Tässä mielessä taitaa olla merkittävä ero sota-ajalla palvelleen ja tämän päivän isänmaanpuolustajan henkisissä varusteissa. Usein tuntuu siltä, että yhteiskunnan informaatiokoneisto jyrää tieten tahtoen yksinkertaisen lapsenuskon, uskon taivaaseen ja sen todellisuuteen, Jumalan apuun jokapäiväisessä elämässä. Tilalle tarjotaan jos jonkinlaista viihdettä ja hömppää. Lauri-eno tapasi todeta että tuleehan se mies räkänokasta, vaan ei tyhjännaurajasta. Eipä ole kuultu aikoihin tiedotusvälineistä.

Sota-aikana oli kolme rintamaa, totesi tuttu kollega paraatipuheessaan, eturintama, kotirintama – ja rukousrintama. Toimii poikkeusaikoinakin.

Pertti

huttusen.pertti@gmail.com

Äitienpäivänä 2020

Äitienpäivä, mitä se tuo mieleemme? Äiti synnyttää lapsensa, hoitaa heitä rakkaudella, ohjaa koulutiellä ja muutenkin elämän alkuun. Muistammeko aina kiittää Äitiä hänen työstään ja uhrauksistaan? 

Sota-aikana Äidit joutuivat huolehtimaan monestikin suuresta perheestä ja maalla tilan töistä valittamatta. Hän muisti rintamalla olevia, miestään ja veljiään neulomalla heille lämmintä päälle puettavaa. 

Minä itse lähetin yhden Äitienpäiväkortin Helsinkiin biologiselle Äidilleni, ja annoin toisen kotona olevalle mammalleni. Hän oli minun kasvattiäitini. Eli minulla oli kaksi Äitiä. Minulle oli tärkeätä, että lähetin myös kortin Helsingin Äidille, vaikka en ollut nähnyt häntä.  

Tulemmeko ajatelleeksi ollenkaan, mitä kaikkea Äidin rakkaus merkitsee ? Minulle merkitsi mammani puolelta sitä, että Hän rakasti minua, tuki silloin kun tukea kaipasin. Hän oli läsnä kun pelkäsin jotain, hoiti minua hellästi sairastaessani. Toisin sanoen, teki kaikkensa, että minulla olisi hyvä olla.

Olen saattanut heidät molemmat viimeiselle matkalle. 

Kunpa itse Äitinä osaisimme olla äitiyden mittaisia. Nykypäivänä eletään niin hektistä aikaa, ettei ole riittävästi aikaa lapsille. Meidän tulisi muistaa esiäitiemme uhraukset perheilleen ja maallemme. Käydään Äitiemme haudoilla, katsotaan vanhoja valokuvia ja muistellaan Äitejämme muutenkin. He ansaitsevat sen. Muistetaan myös elossa olevia Äitejä käynnein, kortein tai jos ei pääse käymään niin soittamalla. Hän ilahtuu varmasti. Lopetan tämän tutun laulun sanoilla:

Marja Pylkkö

Rullaati, rullaati

Erkin teekkarilakki ja Hauskan Vapun toivotus

Lapsuudessani ja nuoruudessani Savitaipaleella vappu ei ollut muistaakseni kovinkaan suuri juhla vaikkapa jouluun, juhannukseen tai pääsiäiseenkään verrattuna. Toki vapuksi tehtiin simaa ja vappua saatettiin juhlistaa vappuhuiskin ja ilmapalloin. Jäät Kuolimosta lähtivät yleensä vapun ja äitienpäivän välillä. Vapun aikaan rannat olivat kuitenkin sen verran auki, että hauet nousivat kutupaikalleen, minne sitten vietiin katiska tai pari.

Ylioppilaaksi tultuani ja Otaniemeen opiskelemaan päästyäni tulin kokemaan aivan toisenlaisen vapun. Vappu oli Otaniemessä ja Helsingissä suuri opiskelijoiden ja muunkin kansan juhla. Ensimmäisenä opiskelijan vappuna sain tietenkin teekkarin tupsulakin. Jo vapun aaton päivällä teekkarikylässä annetiin Vappuriehan julistus, josta alkoi juhlinta jatkuen ainakin puolenyön aikaan tapahtuneeseen Mantan lakitukseen. Myöhemminhän lakitus siirrettiin alkuiltaan. 

Parina opiskeluvuotena vapun vietto alkoi jo useita päiviä ennen vappua teekkarien vappulehteä  Äpyä myyden Helsingin kaduilla. Yksi noista lehdistä on minulla vieläkin tallella. 

Opiskeluaikojen jälkeen vapunvietto oli rauhallisempaa. Toki vappua lasten kanssa kotosalla vietettiin. Nykyisin vapunvietto on taas ollut enemmänkin kutuhauen pyyntiä.

Viime vappuna palailin Savitaipaleelta kotiin Lappeenrannan kautta koukaten. Vapunpäivän myöhäisiltapäivänä Lappeenrannan satamassa ja keskustassa näkyi kohtalaisen paljon ylioppilaslakkisia ihmisiä. Sen jälkeen Kouvolan keskustan läpi ajaessani näkemäni ihmiset olivat yhden käden sormilla luettavissa. Kävelykatukin kumisi tyhjyyttään.

Tämän vuoden vappu vietetään Kouvolan vapun tyylillä eli pysytellään kotosalla tai muuten pienessä läheisten piirissä. Ei siis kokoonnuta yleisille paikoille juhlimaan, kuten viranomaisten viestikin kuuluu.

HYVÄÄ VAPPUA, KLARA VAPPEN!

Erkki Pylkkö

Jämeräparta, ex-teekkari

”Onks miul suomi100sukat jalas?”

Vietämme Kansallista Veteraalipäivää pandemian takia ilman juhlatilaisuuksiin kokoontumisia. Suositus on pysyä kotona. Me suomalaiset olemme selviytyneet pahemmistakin paikoista. Siitä kertoo Sirpa Räsänen tänään. (S.P.)

Vuodesta 1987 alkaen on Suomessa vietetty Kansallista veteraanipäivää 27.4. Vaikka tänä vuonna ei ole mahdollista kerääntyä joukolla laskemaan kukkia muistomerkeille ja juhlimaan, Suomen liput nousevat salkoihin kunniakansalaisten kunniaksi. Veteraaneja oli vuoden alussa vajaa 8000. Luku lienee hieman isompi koska kaikki eivät kuulu veteraanijärjestöihin. Savitaipaleella heitä on tällä hetkellä kuusi, kolme naista ja kolme miestä.

Kun lupauduin kirjoittamaan tämän päivän tekstiä ja pyörittelin asiaa mielessäni, huomasin olevani ison asian äärellä. Siksi pyysin apuvoimia ja kysyin muutamalta eri-ikäiseltä ihmiseltä, mitä sana sotaveteraani tuo heidän mieleensä. Nuori mies, hetken mietittyään kiteytti kaiken yhteen sanaan – urhea. Toinen mietti, että he ovat käyneet monia taisteluita elämässään. Monilla on ollut varmasti taistelunsa myös vammojen, painajaisten, toimeentulon ja jälleenrakennuksen kanssa. Vähän vanhemmalle tuli mieleen vanhat miehet tummissa puvuissa ja kunniamerkit rinnassaan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kolmas sanoi isänmaa, Itsenäisyys ja että pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat täällä. Ei myöskään pidä unohtaa sen jälkeen kun heitä ei enää ole.   

Omat ajatukseni veteraaneista liittyvät äitiini Alisa Kemppiseen, vuoden 2017 Suvun vanhimpaan ja sukuseuran viimeiseen veteraaniin. Tuo vuosi oli paitsi sukuseuramme 20-vuotisjuhlavuosi myös Suomen itsenäisyyden juhlavuosi ja hänelle molemmat hyvin tärkeitä. Hän oli Veteraani isolla kirjaimella, jolle Suomi ja veteraanius olivat sydämen asioita. Aina 27.4. pöydälle laitettiin valkoinen liina ja Suomen lippu. Päivän ohjelmaan kuului myös käynti Sotaan lähteneitten muistoksi pystytetyllä muistomerkillä, joka on Savitaipaleen kellotapulin vieressä. Vielä viimeisenä elinvuonnaan 98-vuotiaana hän mietti ”jaksankoha meä lähtiä patsaale”.  Jaksoi lähteä mustaan juhlapukuun ja kunniamerkkeihin pukeutuneena ja sen jälkeen juhlakahveille.

Hän oli 18-vuotias joutuessaan ilmavalvontatehtäviin Savitaipaleella ja myöhemmin lottana Karjalan kannakselle. Siellä hän kertoi kerran huomanneensa pitkänomaiseen kohouman, josta pilkotti saapas. Hän vähän siirsi turvetta tai maata pois päältä ja näki, että se oli venäläissotilas. Oli ollut siinä jo jonkin aikaa. Sanoi myös tilanteen olleen niin pelottava, ettei ymmärtänyt katsoa, oliko sotilaalla tuntolevyä. ”Kadun vieläkii, etten kattont sitä. Se ois olt tärkiä jos ol vaik omaisia”, hän sanoi.

Vuonna 2017 järjestöt ja yksityiset ihmiset lahjoittivat veteraaneille juhlavuoden kunniaksi sinivalkoisia villasukkia. Äiti sai niitä kahdet. Muilla sukilla ei ollutkaan enää merkitystä. Kun näkö oli mennyt jo melko huonoksi, hän kysyi miltei päivittäin: ”Onks miul suomi100sukat jalas”.

Tänä vuonna veteraanien päivään latautuu paljon ajatuksia myös sen vuoksi, että vietämme sitä poikkeusoloissa. Puheissa on ilmennyt ilmaisuja; ”pirulainen”, ”yhteinen vihollinen”, ”yhteinen taistelu”, ”jälleenrakennus” ja ”emme ole kokeneet tällaista sitten toisen maailmansodan”. Tämä koronavirus aiheuttaa runsaasti huolta sekä inhimillisesti että taloudellisesti vielä pitkään. Aika ja lähtökohdat ovat kuitenkin toiset ja paremmat kuin aikanaan veteraaneilla sotien jälkeen. Fyysistä etäisyyttä mutta henkistä läheisyyttä pitäessämme ja kiitollisina veteraaneille voisimme tänään kysyä itseltämme: ”Onks miul suomi100sukat jalas?        

Sirpa Räsänen

Alisa Kemppinen 27.4.2018 (Kuva Sirpa Räsänen)

Pääsiäistä ei ole peruttu

Jäsenemme rovasti Veikko Lisitsinin tekstin myötä toivotamme Hyvää Pääsiäistä ja terveyttä kaikille tänä poikkeuksellisena koronakeväänä 2020.

 

Suuren viikon, Kristuksen kärsimysviikon, jälkeen Ortodoksisessa kirkossa kaikuu Ylösnousemuksen riemusanoma Kristus nousi kuolleista – Totisesti nousi koko pääsiäiskauden aina Helatorstaihin, Kristuksen Taivaaseen astumiseen saakka. Kirkko liturgisesti ja käytännössä julistaa lisäksi joka sunnuntaipäivä Kristuksen ylösnousemista kuolleista. Meille jotka olemme kirkon aktiiveja jäseniä, kirkkovuosi avaa enemmän sanomaansa enemmän kuin niille, jotka eivät sitä ole. Yhteisöllinen kokemus avaa pelastuksemme ovia pyhien isien ja kirjoitusten mukaan ihmisille.

Kuolema on ihmisille kenties pelottavin asia. Kuolemassa sinänsä ei kristitylle ihmiselle tule olla mitään pelottavaa. Herramme Jeesus Kristus on noussut ylös kuolleista ja valmistanut meille saman mahdollisuuden ja Jumalan valtakunnan osallisuuden. Kuolema on Kirkon opetuksen mukaan syntymä uuteen elämään Kristuksessa. Tuohon meidän tulee valmistautua joka päivä.

Ihmiselle elämä on sielun elämää ruumiissa. Ruumiin kautta voimme kokea tämän ajallisen elämän. Sielun kautta kirkastuneessa ruumiissa voimme kokea ylösnousemuksen ja elämän Jumalan valtakunnassa. Valmistautuminen nykyisessä ajassa pääsiäisen ilosanoman vastaanottamiseen  ylösnousseessa Kristuksessa on heijastusta omasta ylösnousemuksestamme. Yhteisöllinen Pääsiäisen ja Herran pyhän Ehtoollisen kokeminen vahvistaa meidän omaa ylösnousemustoivoamme.

Pääsiäisen ortodoksiset merkkitavarat – pääsiäismuna, pashat, kulitsat ja babat ja pääsiäislammas, kristottamiset, pääsiäistervehdykset Kristus nousi kuolleista – Totisesti nousi!, pääsiäisveisut, kirkonkellojen riemullinen soitto ja monet muut tavat ja asiat ovat toki tärkeitä, mutta ilman Kristuksen ylösnousemusjuhlan kokemista seurakunnan yhteisöllisessä pääsiäisyöpalveluksessa ne jäävät usein vain kirkolliseksi harrastukseksi. Toki riemun voi kokea myös tv:n tai radion kauttakin  yksinäisessä maaseudun mökissä tai Palvelukodissa. Usko ilman sisältöä on hyvin epävarmaa ihmisen hengellisen ja henkisen elämän vahvistuksena. Siksi pääsiäiskirkon soisi  olevan yhä useamman kristityn kohde.

Kuten pyhä Johannes Kronstadtilainen sanoo: Jumalan armo ja rakkaus on läsnä tässä ajallisessa elämässä, siinä meidän tulee sitä anoa ja sitä varten kilvoitella – ja käydä kirkossa. Kuoleman jälkeen meillä ei ole siihen enää mahdollisuutta. Siksi meidän tulee hyväksyä Kristuksen kutsu jumalanpalvelukseen ja Ehtoolliseen tässä ajassa.

Ylösnoussut Kristus kutsuu meitä alati armoon ja rakkauteen. Amen.

Veikko Lisitsin