Vietämme Kansallista Veteraalipäivää pandemian takia ilman juhlatilaisuuksiin kokoontumisia. Suositus on pysyä kotona. Me suomalaiset olemme selviytyneet pahemmistakin paikoista. Siitä kertoo Sirpa Räsänen tänään. (S.P.)

Vuodesta 1987 alkaen on Suomessa vietetty Kansallista veteraanipäivää 27.4. Vaikka tänä vuonna ei ole mahdollista kerääntyä joukolla laskemaan kukkia muistomerkeille ja juhlimaan, Suomen liput nousevat salkoihin kunniakansalaisten kunniaksi. Veteraaneja oli vuoden alussa vajaa 8000. Luku lienee hieman isompi koska kaikki eivät kuulu veteraanijärjestöihin. Savitaipaleella heitä on tällä hetkellä kuusi, kolme naista ja kolme miestä.

Kun lupauduin kirjoittamaan tämän päivän tekstiä ja pyörittelin asiaa mielessäni, huomasin olevani ison asian äärellä. Siksi pyysin apuvoimia ja kysyin muutamalta eri-ikäiseltä ihmiseltä, mitä sana sotaveteraani tuo heidän mieleensä. Nuori mies, hetken mietittyään kiteytti kaiken yhteen sanaan – urhea. Toinen mietti, että he ovat käyneet monia taisteluita elämässään. Monilla on ollut varmasti taistelunsa myös vammojen, painajaisten, toimeentulon ja jälleenrakennuksen kanssa. Vähän vanhemmalle tuli mieleen vanhat miehet tummissa puvuissa ja kunniamerkit rinnassaan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kolmas sanoi isänmaa, Itsenäisyys ja että pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat täällä. Ei myöskään pidä unohtaa sen jälkeen kun heitä ei enää ole.   

Omat ajatukseni veteraaneista liittyvät äitiini Alisa Kemppiseen, vuoden 2017 Suvun vanhimpaan ja sukuseuran viimeiseen veteraaniin. Tuo vuosi oli paitsi sukuseuramme 20-vuotisjuhlavuosi myös Suomen itsenäisyyden juhlavuosi ja hänelle molemmat hyvin tärkeitä. Hän oli Veteraani isolla kirjaimella, jolle Suomi ja veteraanius olivat sydämen asioita. Aina 27.4. pöydälle laitettiin valkoinen liina ja Suomen lippu. Päivän ohjelmaan kuului myös käynti Sotaan lähteneitten muistoksi pystytetyllä muistomerkillä, joka on Savitaipaleen kellotapulin vieressä. Vielä viimeisenä elinvuonnaan 98-vuotiaana hän mietti ”jaksankoha meä lähtiä patsaale”.  Jaksoi lähteä mustaan juhlapukuun ja kunniamerkkeihin pukeutuneena ja sen jälkeen juhlakahveille.

Hän oli 18-vuotias joutuessaan ilmavalvontatehtäviin Savitaipaleella ja myöhemmin lottana Karjalan kannakselle. Siellä hän kertoi kerran huomanneensa pitkänomaiseen kohouman, josta pilkotti saapas. Hän vähän siirsi turvetta tai maata pois päältä ja näki, että se oli venäläissotilas. Oli ollut siinä jo jonkin aikaa. Sanoi myös tilanteen olleen niin pelottava, ettei ymmärtänyt katsoa, oliko sotilaalla tuntolevyä. ”Kadun vieläkii, etten kattont sitä. Se ois olt tärkiä jos ol vaik omaisia”, hän sanoi.

Vuonna 2017 järjestöt ja yksityiset ihmiset lahjoittivat veteraaneille juhlavuoden kunniaksi sinivalkoisia villasukkia. Äiti sai niitä kahdet. Muilla sukilla ei ollutkaan enää merkitystä. Kun näkö oli mennyt jo melko huonoksi, hän kysyi miltei päivittäin: ”Onks miul suomi100sukat jalas”.

Tänä vuonna veteraanien päivään latautuu paljon ajatuksia myös sen vuoksi, että vietämme sitä poikkeusoloissa. Puheissa on ilmennyt ilmaisuja; ”pirulainen”, ”yhteinen vihollinen”, ”yhteinen taistelu”, ”jälleenrakennus” ja ”emme ole kokeneet tällaista sitten toisen maailmansodan”. Tämä koronavirus aiheuttaa runsaasti huolta sekä inhimillisesti että taloudellisesti vielä pitkään. Aika ja lähtökohdat ovat kuitenkin toiset ja paremmat kuin aikanaan veteraaneilla sotien jälkeen. Fyysistä etäisyyttä mutta henkistä läheisyyttä pitäessämme ja kiitollisina veteraaneille voisimme tänään kysyä itseltämme: ”Onks miul suomi100sukat jalas?        

Sirpa Räsänen