Ruotsalaisuuden päivää – Svenska dagen – vietetään 6. marraskuuta. Ensimmäisen kerran sitä vietettiin vuonna 1908 Ruotsalaisen kansanpuolueen aloitteesta. Nykyään sitä voidaan pitää eräänlaisena suomenruotsalaisten ”kansallispäivänä”, jolloin juhlistetaan heidän kulttuuriaan ja yhteenkuuluvuuttaan. Se on myös liputuspäivä. Ruotsissa on samanaikaisesti Kustaa Adolfin päivä.
Mitä meille suomenkielisille tulee mieleen sanasta suomenruotsalaiset? Omassa ankkalammessaan tyytyväisenä elelevä tiivis porukka, jossa kaikki tuntevat toisensa? Ovat sitä paitsi rikkaampia, terveempiä ja paremmin koulutettuja kuin me suomenkieliset.
Tämä pitää tutkimustenkin valossa osittain paikkansa, ja esimerkiksi lääkäreitä ja juristeja on ruotsinkielisten joukossa suhteellisesti enemmän kun suomenkielisten. Koko kuva on kuitenkin monipuolisempi. Itse olen asunut noin 20 vuotta elämästäni pienessä länsiuusmaalaisessa kylässä, jossa enemmistö puhuu äidinkielenään ruotsia. Kylässä oli koulu, ja siellä kaksi opettajaa, mutta myös keittäjä ja siivooja. Kyläläisten joukossa oli myös muun muassa palomiehiä, sähkömies, autonasentaja, bussinkuljettaja, roska-auton kuljettaja, rakennusmiehiä, kaupan myyjiä, pienviljelijöitä ja hevostallin pitäjiä. Monet kävivät töissä jommassa kummassa paikkakunnan suurista tehtaista. Ja niin kauan kuin kylässä oli Osuuspankin pieni sivukonttori, siellä asui myös pankinjohtaja, mutta kun konttori lakkautettiin, pankinjohtajasta tuli kyläkauppias.
Tällaisiä pieniä ja suurempiakin ruotsinkielisiä kyliä on paljon Ahvenanmaalla, Turun saaristossa ja Pohjanmaalla. Niissä asuu muun muassa suuri joukko kunnantyöntekijöitä ja muita ”tavallisia” työssäkäyviä ihmisiä. Suomenkieli tuottaa heille usein suuria vaikeuksia, koulun pakkosuomen opetuksesta huolimatta. Suomi ja ruotsi ovat rakenteeltaan erilaisia, ja ruotsinkielisen saattaa olla vaikea oppia suomea oppikirjasta jos sitä ei ympärillään kuule. On paljon suomenruotsalaisia, jotka eivät osaa eivätkä edes ymmärrä suomea.
Joidenkin mielestä suomenruotsalaiset – vaikka ovatkin yleensä ystävällisiä ja kohteliaita – katsovat kuuluvansa ”parempaan väkeen” ja suhtautuvat meihin suomenkielisiin vähän alentuvasti. Sellaista kokemusta ainakaan itselläni ei ole. Päinvastoin, osallistuin lukuisiin mukaviin ja rentoihin koulun juhliin, myyjäisiin ja kylän muihin tapahtumiin, joissa kenenkään ei tarvinnut tuntea alemmuutta siitä, että kuului suomenkieliseen vähemmistöön. Kaikki saivat käyttää omaa äidinkieltään (ja vilkkaasti niitä käytettiinkin).
Omankin kokemukseni mukaan suomenruotsalaisilla on todella se oma tiivis porukkansa, joka pitää yhtä. Juttu luistaa, kaikkea ei aina oteta niin kovin haudanvakavasti ja kaikki sinuttelevat toisiaan (jopa aiempaa arkkipiispaa sinuteltiin televisiossa, mikä ei suomenkielisellä puolella tulisi kuuloonkaan). Kun kaksi toisilleen tuntematonta suomenruotsalaista tapaa, heidän ei kuulemma tarvitse jutella kuin viisitoista minuuttia kun jo löytyy yhteisiä tuttavia tai kokemuksia (miehillä – ja kohta varmaan joillakin naisillakin – yhteinen kokemus on usein ”Draga”, Dragsvikin varuskunta Tammisaaressa, jossa suomenruotsalaiset käyvät armeijan). Rikasta kulttuuriperintöä vaalitaan ahkerasti: on kansantanhut, juomalaulut, juhannussalko, vuosittain valittava Lucia-neito, ja esimerkiksi koulujen välinen viestijuoksukilpailu stafettkarnevalen, johon kaikki pukeutuvat oman koulun väreihin. On myös Äidinkielen laulu (Modersmålets sång), jota toiset laulavat rinta rottingilla ja jota toiset taas inhoavat. Ei asetelma muutenkaan ole täysin mustavalkoinen: on puheliaita, positiivisia suomenkielisiä ja syrjään vetäytyviä ruotsinkielisiä, ja jotkut heistä vähät välittävät juhannussaloista tai Lucia-äänestyksistä. Eikä kaikilla suomenruotsalaisilla mene hyvin; sairaudet, parisuhdeongelmat ja toimeentulohuolet ovat monille heistäkin valitettavan tuttuja.
Keitä nämä suomenruotsalaiset sitten ovat? Suomihan oli osa Ruotsia noin kuusisataa vuotta. Ruotsinkieli alkoi levitä Suomeen todennäköisesti 1100-1200 -luvuilla, kun kristittyjä ruotsalaisia muutti maan itäisempiin osiin, tuohon ”lähes pakanalliseen Itämaahan”. Aluksi muuttoliike suuntautui Ahvenanmaalle, Turun saaristoon ja Länsi-Uudellemaalle. Vähitellen ruotsinkielinen väestö levisi yhä laajemmalle ja saavutti yhä vahvemman jalansijan. Ruotsinkielestä tuli ajan mittaan hallinnon ja virkamiehistön kieli. Vaikka maahan alkoi 1800-luvun lopulla syntyä myös suomenkielinen virkamieskunta ja sivistyneistö, suomi oli edelleen syrjäytetyssä asemassa. Ruotsi oli virastojen, koulujen ja yliopiston kieli. Esimerkiksi Pylkön suvun vanhat henkikirjat on kirjoitettu ruotsiksi, ja jopa suomalaiset etunimet on käännetty. Suomenkielistä kirjallisuuttakaan ei juuri ollut. Suomeenkin alkoi 1800-luvun lopulla levitä kansallisen heräämisen liike, meillä ns. fennomania, jonka tavoitteena oli kohottaa suomenkieli ja suomalainen kulttuuri valta-asemaan. Se veti puoleensa myös suomenruotsalaisia. Monet opettelivat suomenkielen ja suomensivat nimensäkin. Suomenkielen asema alkoi vähitellen vahvistua, ja vuoden 1863 kielimanifestin mukaan suomesta oli 20 vuodessa tehtävä tasavertainen ruotsinkielen kanssa.
Suomenruotsalaiset ovat jättäneet vahvan kädenjälkensä Suomen historian, kulttuurin, liike-elämän, tieteen ja taiteen kehitykseen. On ollut presidenttejä, ministereitä, kansanedustajia. Kansallisrunoilijammekin on suomenruotsalainen, joka kirjoitti Maamme-laulun ensin ruotsiksi. Ilman heitä ei olisi Sibeliuksen musiikkia, Albert Edelfeltin tai Helene Schjerfbeckin ja monien muiden maalauksia, ei Topeliuksen satuja… Eikä olisi muumeja. Edelleenkin suomenruotsalaisiin nimiin törmää politiikassa, eri taiteenaloilla, viihteessä ja urheilussa. Tätä kirjoittaessa uutisoitiin, että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto on myönnetty suomenruotsalaiselle kirjalijalle. Ilman noita muinaisia ruotsinmaalaisia muuttajia meillä olisi varmaan omanlaisemme historia ja kulttuuri, mutta väitän, että paljon ohuempi.
Nykyään suomenruotsalaisia on noin viisi prosenttia Suomen kansalaisista. Tätä suhteellisen pientä vähemmistöä (reilu viisi prosenttia vuonna 2018) palvellaan tässä maassa hyvin heidän omalla äidinkielellään: on päiväkodit, koulut, yliopistot ja muuta koulutusta, on ruotsinkielisiä lehtiä, radiokanavia ja televisio-ohjelmia. On myös monenlaisia esimerkiksi kotiseutu- ja perinneyhdistyksiä, on ruotsinkielinen Marttaliitto, kulttuurirahasto ja kirjallisuusseura.
Ja näistä pidetään kiinni. Siihen suomenruotsalaisilla on myös oikeus, sillä ruotsi on lain mukaan toinen Suomen kansalliskielistä. Jokainen saa tässä maassa käyttää äidinkieltään, suomea tai ruotsia, saamenkieltä unohtamatta. Kielihän ei ole pelkkiä sanoja, vaan myös paljon muuta: se kantaa mukanaan ja välittää edelleen vuosisataista historiaa, tarinoita ja vanhoja perinteitä. Äidinkieli on myös ns. tunnekieli; kaikkein syvimpiä ja vaikeimpia asioita ja ajatuksia pystyy kunnolla ilmaisemaan vain omalla äidinkielellä, vaikka puhuisi muuta kieltä kuinka sujuvasti tahansa.
Kuulostakoon kliseeltä, mutta kaksikielisyys on rikkautta, sekä kansallisella että yksilöllisellä tasolla. Itsekin olen oikein tyytyväinen, että olen saanut edes vähän varpaitani kastaa suomenruotsalaiseen ankkalammikkoon. Sitä kautta on tullut uusia ystäviä ja uudenlaisia näkökulmia tämän maan elämään. Eiköhän me kaikki mahduta elämään täällä samanarvoisina ja rinnakkain, vaikka puhutaankin eri kieltä.
Joten:
Lippu salkoon ruotsalaisuuden päivänä! Flaggan i topp på svenska dagen!
Faktatiedot: Wikipedia, Finlandssvenska Folktinget.
– Anja Pekkola –
Pylkön sukuseura ry 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.