Lapsuudessani ja nuoruudessani Savitaipaleella vappu ei ollut muistaakseni kovinkaan suuri juhla vaikkapa jouluun, juhannukseen tai pääsiäiseenkään verrattuna. Toki vapuksi tehtiin simaa ja vappua saatettiin juhlistaa vappuhuiskin ja ilmapalloin. Jäät Kuolimosta lähtivät yleensä vapun ja äitienpäivän välillä. Vapun aikaan rannat olivat kuitenkin sen verran auki, että hauet nousivat kutupaikalleen, minne sitten vietiin katiska tai pari.

Ylioppilaaksi tultuani ja Otaniemeen opiskelemaan päästyäni tulin kokemaan aivan toisenlaisen vapun. Vappu oli Otaniemessä ja Helsingissä suuri opiskelijoiden ja muunkin kansan juhla. Ensimmäisenä opiskelijan vappuna sain tietenkin teekkarin tupsulakin. Jo vapun aaton päivällä teekkarikylässä annetiin Vappuriehan julistus, josta alkoi juhlinta jatkuen ainakin puolenyön aikaan tapahtuneeseen Mantan lakitukseen. Myöhemminhän lakitus siirrettiin alkuiltaan. 

Parina opiskeluvuotena vapun vietto alkoi jo useita päiviä ennen vappua teekkarien vappulehteä  Äpyä myyden Helsingin kaduilla. Yksi noista lehdistä on minulla vieläkin tallella. 

Opiskeluaikojen jälkeen vapunvietto oli rauhallisempaa. Toki vappua lasten kanssa kotosalla vietettiin. Nykyisin vapunvietto on taas ollut enemmänkin kutuhauen pyyntiä.

Viime vappuna palailin Savitaipaleelta kotiin Lappeenrannan kautta koukaten. Vapunpäivän myöhäisiltapäivänä Lappeenrannan satamassa ja keskustassa näkyi kohtalaisen paljon ylioppilaslakkisia ihmisiä. Sen jälkeen Kouvolan keskustan läpi ajaessani näkemäni ihmiset olivat yhden käden sormilla luettavissa. Kävelykatukin kumisi tyhjyyttään.

Tämän vuoden vappu vietetään Kouvolan vapun tyylillä eli pysytellään kotosalla tai muuten pienessä läheisten piirissä. Ei siis kokoonnuta yleisille paikoille juhlimaan, kuten viranomaisten viestikin kuuluu.

HYVÄÄ VAPPUA, KLARA VAPPEN!

Erkki Pylkkö

Jämeräparta, ex-teekkari

Vietämme Kansallista Veteraalipäivää pandemian takia ilman juhlatilaisuuksiin kokoontumisia. Suositus on pysyä kotona. Me suomalaiset olemme selviytyneet pahemmistakin paikoista. Siitä kertoo Sirpa Räsänen tänään. (S.P.)

Vuodesta 1987 alkaen on Suomessa vietetty Kansallista veteraanipäivää 27.4. Vaikka tänä vuonna ei ole mahdollista kerääntyä joukolla laskemaan kukkia muistomerkeille ja juhlimaan, Suomen liput nousevat salkoihin kunniakansalaisten kunniaksi. Veteraaneja oli vuoden alussa vajaa 8000. Luku lienee hieman isompi koska kaikki eivät kuulu veteraanijärjestöihin. Savitaipaleella heitä on tällä hetkellä kuusi, kolme naista ja kolme miestä.

Kun lupauduin kirjoittamaan tämän päivän tekstiä ja pyörittelin asiaa mielessäni, huomasin olevani ison asian äärellä. Siksi pyysin apuvoimia ja kysyin muutamalta eri-ikäiseltä ihmiseltä, mitä sana sotaveteraani tuo heidän mieleensä. Nuori mies, hetken mietittyään kiteytti kaiken yhteen sanaan – urhea. Toinen mietti, että he ovat käyneet monia taisteluita elämässään. Monilla on ollut varmasti taistelunsa myös vammojen, painajaisten, toimeentulon ja jälleenrakennuksen kanssa. Vähän vanhemmalle tuli mieleen vanhat miehet tummissa puvuissa ja kunniamerkit rinnassaan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kolmas sanoi isänmaa, Itsenäisyys ja että pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat täällä. Ei myöskään pidä unohtaa sen jälkeen kun heitä ei enää ole.   

Omat ajatukseni veteraaneista liittyvät äitiini Alisa Kemppiseen, vuoden 2017 Suvun vanhimpaan ja sukuseuran viimeiseen veteraaniin. Tuo vuosi oli paitsi sukuseuramme 20-vuotisjuhlavuosi myös Suomen itsenäisyyden juhlavuosi ja hänelle molemmat hyvin tärkeitä. Hän oli Veteraani isolla kirjaimella, jolle Suomi ja veteraanius olivat sydämen asioita. Aina 27.4. pöydälle laitettiin valkoinen liina ja Suomen lippu. Päivän ohjelmaan kuului myös käynti Sotaan lähteneitten muistoksi pystytetyllä muistomerkillä, joka on Savitaipaleen kellotapulin vieressä. Vielä viimeisenä elinvuonnaan 98-vuotiaana hän mietti ”jaksankoha meä lähtiä patsaale”.  Jaksoi lähteä mustaan juhlapukuun ja kunniamerkkeihin pukeutuneena ja sen jälkeen juhlakahveille.

Hän oli 18-vuotias joutuessaan ilmavalvontatehtäviin Savitaipaleella ja myöhemmin lottana Karjalan kannakselle. Siellä hän kertoi kerran huomanneensa pitkänomaiseen kohouman, josta pilkotti saapas. Hän vähän siirsi turvetta tai maata pois päältä ja näki, että se oli venäläissotilas. Oli ollut siinä jo jonkin aikaa. Sanoi myös tilanteen olleen niin pelottava, ettei ymmärtänyt katsoa, oliko sotilaalla tuntolevyä. ”Kadun vieläkii, etten kattont sitä. Se ois olt tärkiä jos ol vaik omaisia”, hän sanoi.

Vuonna 2017 järjestöt ja yksityiset ihmiset lahjoittivat veteraaneille juhlavuoden kunniaksi sinivalkoisia villasukkia. Äiti sai niitä kahdet. Muilla sukilla ei ollutkaan enää merkitystä. Kun näkö oli mennyt jo melko huonoksi, hän kysyi miltei päivittäin: ”Onks miul suomi100sukat jalas”.

Tänä vuonna veteraanien päivään latautuu paljon ajatuksia myös sen vuoksi, että vietämme sitä poikkeusoloissa. Puheissa on ilmennyt ilmaisuja; ”pirulainen”, ”yhteinen vihollinen”, ”yhteinen taistelu”, ”jälleenrakennus” ja ”emme ole kokeneet tällaista sitten toisen maailmansodan”. Tämä koronavirus aiheuttaa runsaasti huolta sekä inhimillisesti että taloudellisesti vielä pitkään. Aika ja lähtökohdat ovat kuitenkin toiset ja paremmat kuin aikanaan veteraaneilla sotien jälkeen. Fyysistä etäisyyttä mutta henkistä läheisyyttä pitäessämme ja kiitollisina veteraaneille voisimme tänään kysyä itseltämme: ”Onks miul suomi100sukat jalas?        

Sirpa Räsänen

Jäsenemme rovasti Veikko Lisitsinin tekstin myötä toivotamme Hyvää Pääsiäistä ja terveyttä kaikille tänä poikkeuksellisena koronakeväänä 2020.

 

Suuren viikon, Kristuksen kärsimysviikon, jälkeen Ortodoksisessa kirkossa kaikuu Ylösnousemuksen riemusanoma Kristus nousi kuolleista – Totisesti nousi koko pääsiäiskauden aina Helatorstaihin, Kristuksen Taivaaseen astumiseen saakka. Kirkko liturgisesti ja käytännössä julistaa lisäksi joka sunnuntaipäivä Kristuksen ylösnousemista kuolleista. Meille jotka olemme kirkon aktiiveja jäseniä, kirkkovuosi avaa enemmän sanomaansa enemmän kuin niille, jotka eivät sitä ole. Yhteisöllinen kokemus avaa pelastuksemme ovia pyhien isien ja kirjoitusten mukaan ihmisille.

Kuolema on ihmisille kenties pelottavin asia. Kuolemassa sinänsä ei kristitylle ihmiselle tule olla mitään pelottavaa. Herramme Jeesus Kristus on noussut ylös kuolleista ja valmistanut meille saman mahdollisuuden ja Jumalan valtakunnan osallisuuden. Kuolema on Kirkon opetuksen mukaan syntymä uuteen elämään Kristuksessa. Tuohon meidän tulee valmistautua joka päivä.

Ihmiselle elämä on sielun elämää ruumiissa. Ruumiin kautta voimme kokea tämän ajallisen elämän. Sielun kautta kirkastuneessa ruumiissa voimme kokea ylösnousemuksen ja elämän Jumalan valtakunnassa. Valmistautuminen nykyisessä ajassa pääsiäisen ilosanoman vastaanottamiseen  ylösnousseessa Kristuksessa on heijastusta omasta ylösnousemuksestamme. Yhteisöllinen Pääsiäisen ja Herran pyhän Ehtoollisen kokeminen vahvistaa meidän omaa ylösnousemustoivoamme.

Pääsiäisen ortodoksiset merkkitavarat – pääsiäismuna, pashat, kulitsat ja babat ja pääsiäislammas, kristottamiset, pääsiäistervehdykset Kristus nousi kuolleista – Totisesti nousi!, pääsiäisveisut, kirkonkellojen riemullinen soitto ja monet muut tavat ja asiat ovat toki tärkeitä, mutta ilman Kristuksen ylösnousemusjuhlan kokemista seurakunnan yhteisöllisessä pääsiäisyöpalveluksessa ne jäävät usein vain kirkolliseksi harrastukseksi. Toki riemun voi kokea myös tv:n tai radion kauttakin  yksinäisessä maaseudun mökissä tai Palvelukodissa. Usko ilman sisältöä on hyvin epävarmaa ihmisen hengellisen ja henkisen elämän vahvistuksena. Siksi pääsiäiskirkon soisi  olevan yhä useamman kristityn kohde.

Kuten pyhä Johannes Kronstadtilainen sanoo: Jumalan armo ja rakkaus on läsnä tässä ajallisessa elämässä, siinä meidän tulee sitä anoa ja sitä varten kilvoitella – ja käydä kirkossa. Kuoleman jälkeen meillä ei ole siihen enää mahdollisuutta. Siksi meidän tulee hyväksyä Kristuksen kutsu jumalanpalvelukseen ja Ehtoolliseen tässä ajassa.

Ylösnoussut Kristus kutsuu meitä alati armoon ja rakkauteen. Amen.

Veikko Lisitsin

”Ele polghe kiria quin sica, waicka henes on wehe wica”

Huhtikuun 9. päivänä liputetaan Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi. Päivä on myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä.

Agricolan ansiota on, että puhuttu suomen kieli saatiin kirjalliseen muotoon 1500-luvun puolen välin paikkeilla, ja hänen teoksensa ABCkiria, Rucouskiria ja uuden testamentin suomennos Se Wsi Testamenti olivat ensimmäiset suomen kielellä painetut teokset.

Helppoa työ ei ollut, koska monille käsitteille ei ollut olemassa suomenkielistä sanaa ja Agricola joutui itse niitä kehittelemään käännöksiä varten. Etevästi kehittelikin, koska nykysuomessa Agricolan sanoja on vielä paljon käytössä, kuten vaikka ajankohtaiset hallitus, pääkaupunki, omatunto – ja rieska! Lauantaisin saadaan äiti-Marjatan tekemää tuoretta rieskaa (parasta), mutta Agricolan aikaan rieskaksi kutsuttiin maitoa. Pääsiäinenkin on Agricolan keksimä sana, joka tuohon aikaan kirjoitettiin päsieinen. Toisaalta hyvää sanastoa on jäänyt käytöstä vuosisatojen kuluessa, esimerkiksi hautausmaa on sittemmin korvannut luutarhan.

Agricolaa tarvittaisiin tänäkin keväänä. Tuoreena etätyöläisenä olen joutunut opettelemaan paitsi uusia työtapoja myös uusia sovelluksia työn tekoa varten. Käteviähän ne ovatkin, koska siinä Tsuumissa osallistujat voi jakaa breikaut ruumseihin ja sit tehdä kaikenlaisia pollseja, sanottiin. Siinhä sitä onikii. 

Sen sijaan hykäyttää mukavasti, kun kuulee nuorison suusta oman kylän murretta. Tosin sitä ei järin usein kuule, mutta joltakin saattaa lipsahtaa, että Se oli oikei hyväst tehty tai että Ei olis siustakaa uskona. Murteiden käyttäminen ja kuuntelu on konavaa ja on mukava koittaa saada vieraan ihmisen puheesta vihiä siitä, mistä päin Suomea hän on kotoisin. Kerran yksi opiskelija kysyi tunnin jälkeen, olenko Savitaipaleelta. Myönsin ja kysyin, mistä hän niin päättelee. Olin kuulemma sanonut, että joku asia juohtu mieleen. Aina ei kuulijan kielikorva ole ollut vireessä – joku luuli joskus turkulaiseksi.

Onkohan pylkköläisillä mitään lentäviä lauseita tai murreilmaisuja, joita olisi säilynyt jälkipolville ja joita voisi kirjata muistiin?

Partakoskentien ojissa solisee kevät ja sitruunaperhoset leijailevat. Sammakko näkyi haistelevan lämmintä kevätiltaa eilen tuossa pihalla. Hyvää ja aurinkoista pääsiäisen aikaa kaikille sukuseuran jäsenille!

Anna-Riitta Pettinen