”Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen. Ihmissydän puhkee nöyrään rukoukseen kiitokseen. Oi jos vuosi alkava oisi Luojan siunaama. Luojan siunaama”
Lapsena lauloimme tätä Immi Hellenin sanoittamaa laulua äidin opettamana. Lasten laulukirjasen kuvituksena oli pieni lapsi ja kumara vanhus. Vaikka vanha ja uusi olivat käsitettävissä, en silti ymmärtänyt, miten joku voisi vuodessa niin vanhentua.
Tänä syksynä olen saanut seurata uuden elämän alkua ja sitä, miten sitkeä ihminen on aloittaessaan elämänsä taivalta. Tytär sai neljännen lapsensa, pienen tytön, joka sinnikkäästi yrittää selviytyä haasteista, joita hän on saanut kokea syntymästään saakka.
Nyt iäkkäänä jo ymmärrän, miten vanheminen todella on nopeaa. Ikä ja mieli eivät aina tunnu vastaavan toisiaan. Iän myötä myös voimat ja jaksaminen vähenevät.
Lasten ja lastenlasten kautta saan seurata muutoksia, joita tapahtuu nopeaan tahtiin tietotekniikan myötä. Jäätyäni eläkkeelle olin muutaman vuoden ilman tietokonetta. Sain koneen, mutta käytön opettelu olikin hankalaa. Tyttärenpoikani, 12 vuotias, totesikin ”kuule mummo, et sie voi enää osatakaan…”.
Vuodessa kaikki on jo vanhaa…
ONNELLISTA UUTTA VUOTTA JA SIUNAUSTA TULEVIIN PÄIVIIN VUONNA 2020!
Joulu oli minunkin lapsuudenkodissani yksi vuoden kohokohtia. Valon ja runsauden juhla keskellä pimeintä talvea, ei ihme että sitä niin hartaasti aina odotettiin. Joulua vietettiin meillä samoin perintein kuten luultavasti kaikissa Pylkön suvun kodeissa: oli vuodesta toiseen samat joulusiivoukset, jouluruoat ja -leivonnaiset, kuusi, sauna ja joulupukki. Joskus jouluksi saatettiin lisäksi hankkia jotakin aivan erityistä, joka ei ainakaan meillä kuulunut normaaleihin arki- tai edes pyhäpäiviin. Muistan, miten äiti lähetti minut kerran joulunaluspäivinä kauppaan, ja sanoi lopuksi: ”Ota sitten vielä kolme kiloa mandariineja”. Kolme kiloa mandariineja! Mitä ylellisyyttä! Yhä edelleen mandariinin tuoksu tuo mieleeni joulun.
Tuohon aikaan kaikki jouluvalmistelut tehtiin itse. Kinkku hankittiin monena vuonna naapurista ja suolattiin kellarissa. Tehtiin peruna-, porkkana- ja lanttulaatikkoa ja leivottiin pullaa, piparkakkuja ja torttuja. Kaupoista ei saanut valmiita taikinoita kuten nykyään, enkä usko että ne olisivat meille kelvannetkaan. Tehtaassa tehty piparitaikina muka, ei tule kuuloonkaan. Ei ollut myöskään luumumarmeladia torttuja varten, vaan luumut keitettiin kypsiksi kattilassa. Kivien poistaminen niistä oli minun tehtäväni. Se piti tehdä huolellisesti veitsellä ja haarukalla eikä luumuihin saanut missään nimessä koskea sormin.
Aatoksi talo siivottiin perusteellisesti ja kuusi kannettiin sisään. Miten hyvältä se tuoksuikaan puhtaassa kodissa. Oksille ripustettiin koristeet ja aidot kynttilät. Latvatähden kiinnittäminen oli isän tehtävä. Joulusaunan jälkeen istuttiin syömään valkealle liinalle katetun pöydän ääreen, jolla kynttilät loistivat. Isä maistoi kinkkua ja totesi, kuten joka joulu: ”Onpa hyvä suola”. Kinkun lisäksi oli laatikoita, rosollia, lipeäkalaa, keitettyjä perunoita ja valkokastiketta. Ja jälkiruoaksi riisipuuroa.
Pukkikin meillä kävi, vaikka en edes muista aikaa että olisimme joulupukkiin uskoneet. Kyllä me tiesimme, ettei se ollut oikea pukki, vaan kauppias Levon aikamiespoika Esko, joka oli piilottanut punaisen tukkansa ison karvahatun alle. Mutta täydestä meni. Lahjat olivat enimmäkseen kaikenlaista tarpeellista kuten vaatetavaraa, mutta kyllä me kovia pakettejakin saimme. Yhtenä jouluna veljeni saivat Mecano-rakennussarjan ja minä sain nokkahuilun! Se olikin mieleinen lahja. Lurittelin joululauluja vielä myöhään illalla kun kaikki muut olivat menneet nukkumaan.
Hyviä muistoja jäi lapsuuden perinteisistä jouluista. Joulu oli tuttu ja turvallinen ja silti aina jotenkin uusi. Mutta ainakin me vähän pidempään eläneet olemme nähneet, miten joulunvietto on noista ajoista muuttunut. Elintason kohoamisen myötä joulusta on tullut entistä enemmän kulutusjuhla. Ensimmäiset joulutavarat ilmestyvät kauppoihin lokakuussa. Ja joulua kohti mentäessä tahti vain kiihtyy. Kauppojen tungoksessa joululaulujen kaikuessa korvissa ostetaan suuret määrät ruokaa, juomaa ja lahjoja, kynttilöitä, uusia joulukoristeita… Aivan varmasti monet haluavat vilpittömästi ilahduttaa läheisiään lahjoilla, ruokatarjoiluilla ja koristeilla, mutta kun nykyään useimmilla meistä on jo kaikkea, ilahduttamiseen tarvitaan aina vain enemmän. Kolme kiloa mandariineja ei enää tunnu missään, vaikka ne joululta tuoksuvatkin.
Omassa lähipiirissäni olemme jo vuosia sitten sopineet, että aikuisille ei osteta joululahjoja. Eikä kukaan suuttunut! Jotakin pientä hyvää syötävää toki saa viedä. Tai sen suklaarasian.
Paluuta lapsuuden jouluihin ei enää ole, eikä tarvitsekaan olla. Monet joulunvieton perinteet ovat muuttuneet maailman muuttuessa. Mutta löytyisikö silti kultainen keskitie entisen, nykymittapuulla vaatimattoman joulunvieton ja tämän päivän stressaavan kulutusjuhlan välillä? Tänä päivänä elämme pitkälti suoritusyhteiskunnan ehdoilla, mutta ei kai joulunvieton tarvitse olla suoritus? Kun viime joulua vietettiin noin, niin tätä joulua vietetään astetta paremmin. Ja se yleensä tarkoittaa kasvavaa tavaramäärää. Itseäni melkein naurattavat uutiset siitä, miten paljon rahaa jouluna kulutetaan henkeä kohti. Ja kaupat toivovat joulumyynnistä piristystä laskeville taseilleen. Siitäkö joulussa todella on kysymys? Jouluun kuuluu – tai pitäisi kuulua – myös hiljentyminen, jos yhtään halutaan miettiä sitä, miksi joulua on alunperin alettu viettää. Ja pysähtyminen ja hiljentyminen on meille nykypäivän ihmisille vaikeaa kaiken ostamisen, hälyn ja tekniikan keskellä. Kun me olimme lapsia, joulupäivänä todella hiljennyttiin. Päivä piti viettää tiukasti kotona, ei saanut mennä edes naapuriin kavereita tapaamaan ja kertomaan mitä pukki toi. Tapaninpäivänä sen sijaan saatettiin käydä sukulaisissa, ”tapaninajelulla”. Nykyään joulupäivänä pääsee vaikka elokuviin, ja tapaninpäivänä rynnätäänkin jo alennusmyynteihin. Mutta pitääkö?
Kauas on tultu taipalsaarelaisen rintamamiestalon joulunvietoista 1960-luvulla. Mutta yksi on ja pysyy: ässät. Niitä leipoi äitini aikoinaan, ja niitä olen leiponut itse äidin reseptillä ainakin neljänäkymmenenä jouluna. Ässiä toivotaan viemisiksi joka joulu, joten niiden leivonta on ohjelmassa tänäkin vuonna. Ja hyviähän ne ovat, ja mukava pieni joulumaistiainen kauniilla nauhalla sidotussa sellofaanikääreessä.
Ässiä saa nykyään kaupastakin. Mutta en osta vaan teen itse. Siitä perinteestä pidän tiukasti kiinni.
Hyvät ässät
Vaahdota 100 grammaa voita tai margariinia ja 100 grammaa sokeria. Vispaa toisessa kulhossa kolme munaa ja 100 grammaa sokeria vaahdoksi. Yhdistä taikinat ja hämmennä sekaan 250 grammaa vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu puoli teelusikallista soodaa. Lisää pussi tai kaksi mantelirouhetta. Leivo taikinasta vajaan sentin paksuisia tankoja, kierittele ne sokeri-kaneliseoksessa, leikkaa tasapitkiksi paloiksi ja muotoile ne ässiksi. Paista 200-225 asteessa 8-10 minuuttia.
(Jos teet kaksinkertaisen annoksen, jauhoja pitää lisätä reilusti kaksinkertainen määrä. On hyvä paistaa koeässä.)
Sävelten, sanan ja kuvan taitaja Pekka Rapi täyttäisi tänään 71 vuotta. Moni meistä 1970-luvulla Savitaipaleella koulua käyneistä muistaa Pekan matematiikan opettajana, ainakin äärimmäisen siististä ja täsmällisestä käsialasta liitutaululla. Ehkä myös sarkasmiin taipuvasta huumorista. Ja onhan meitä hänen musiikkitunneillaankin istuneita.
Täsmällinen oli myös Pekka Rapin ote kuorojen ja soittokunnan johtajana. Esitettävät kappaleet olivat usein vähintään hänen sovittamiaan, usein myös säveltämiään ja sanoittamiaan.
Pekan koulutoveri Arja Pylkkö kirjoitti seuraavan muistokirjoituksen Pekan kuoltua pian viisi vuotta sitten. Se kuvaa miestä hyvin.
Heikki Pettinen
Hiljattain suljettiin Savitaipaleen kirjaston tiloissa esillä ollut mielenkiintoinen näyttely, joka kertoi Savitaipaleen torvisoittokunnan 103-vuotisesta historiasta. Näyttelyvieraat olivat ihmetelleet muun näkemisen lisäksi isoa kansiollista lennokkaita ja terävän huumorin sävyttämiä kronikoita ja erityisesti niiden siistiä kirjoitusasua. Monet epäilivät tekstin olevan painettua. Ei ollut, se oli pitkäaikaisen luokkakaverini Pekka Rapin tekstausta ja vain pieni näyte siitä, mitä kaikkea tämä erittäin monipuolisesti lahjakas, vaatimaton mies osasi nuoruusvuosistaan saakka.
Aloitimme opinpolun syksyllä 1955 Savitaipaleen kirkonkylän koulussa Helmi Arvelin oppilaina puurakennuksessa, jota ei enää ole. Sieltä nykyisen Kivikoulun kautta siirryimme keskikouluun ja lopulta pääsimme samaan aikaan ylioppilaiksi Savitaipaleen yhteiskoulun ensimmäisten ylioppilaiden joukossa keväällä 1967. Myöhemmin polkumme kohtasivat samassa työpaikassa ja näin myös perheistämme tuli toisilleen tuttuja.
Pekka ei koskaan tehnyt numeroa itsestään. Hänelle kaikki kouluaineet olivat helppoja, mutta äidinkielen taidot ja kirjalllisuus, piirtäminen, maalaaminen ja musiikki lienevät olleet hänelle itselleen kaikkein tärkeimpiä. Niiden avulla hän myös kykeni välittämään parhaiten rikasta sisäistä maailmaansa meille muille. Pekka oli perustamassa 60-luvun henkeen ensimmäistä bändiä meidän lukioomme. Hän syntyivät hienosti riimitellyt kronikat ja loistavasti kiteytetyt sloganit. Siinä missä me muut nähtiin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä yleisivistykseen kuuluvana teoksena, joka jokaisen kuului tuntea, Pekkaa Kiven teos kiehtoi aidosti ja hän palasi sen pariin yhä uudelleen ja uudelleen. Myös hänen kuvaamataidon osaamisensa oli vertaansa vailla.
Koska luokkayhteisömme oli pieni -yhteiskoulun kahdeksannella luokalla meitä oli vain kymmenen- vietimme myös vapaa-aikaa yhdessä. Pekan huumori oli usein tilannehuumoria, jota hän täysin totisena esitti ja korkeintaan pieni hymynkare suupielessä katseli, miten me muut reagoimmme.
Kävimme tietysti monilla yhteisillä mm. Kuolimolle suunnatuilla veneretkillämme myös kaikenlaisia keskusteluja. Mieleeni on jäänyt pohdinta ”Kannattako harrastuksesta tehdä ammatti”. Pekan kaltaiselle moniosaajalle ammatinvalinta oli vaikeasti ratkaistava asia. Lopulta hän päätyi opiskelemaan matematiikkaa.
Yliopistovuosien jälkeen opettajan työ toi meidät samaan kouluun uudelleen. Tästä työpaikasta löytyi vaimo Paula. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Aapo ja Vuokko. Pieni Vuokko, joka syntyi monivammaisena, ei elänyt kovin montaa vuotta. Vuokon menettäminen oli raskas suru koko perheelle ja lähipiirille.
Opettajan toimen ohella Pekka harrasti musiikkia ja oli vahvasti mukana Savitaipaleen musiikkielämässä. Hän osallistui alussa mainitun Savitaipaleen torvisoittokunnan toimintaan sen johtajana. Hänellä oli myös Kuolimon laulu -niminen kuoro ja lauluyhtye Villiviini. Hänet palkittiin vuosien varrella useissa sävellykilpailuissa. Lopulta Pekallekin kävi niin, että harrastuksesta tuli työ. Hän päätyi kanttorin tehtäviin jo 80-luvulla ja työn ohella suoritti kanttorin tutkinnon. Koska sekä Pekan että Paulan työpaikat olivat Lappeenrannassa, he lopulta muuttivat sinne asumaan vuonna 2004. Lappeenrannassakin Pekka toimi useiden kuorojen johtajana ja sävelsi sekä sovitti musiikkia. Yhteys Savitaipaleelle kuiternkin säilyi, sillä Kuolimon Riuttasessa sijaitseva kesämökki oli Pekalle ja hänen perheelleen tärkeä. Kuolimon rantamaisemat tallentuivatkin usein hänen äärimmäisellä huolellisuudella maalaamiinsa öljyväritöihin.
Juhlapäivän kunniaksi Mari Pylkön kirjoitus (Kuva Seija):
06122019
Itsenäisyyspäivän lähestyessä ja itsenäisyyspäivään herättyä sitä miettii, miten päivää haluaisi viettää. Miten juhlistaa Suomen itsenäisyyttä? Mietitkö sinä? Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee? Mitä minulle?
Vapautta kulkea, kokoontua, tehdä työtä, harrastaa monenmoista, liikkua luonnossa – ja iloita tästä kaikesta. Ajattelun vapaus. Turvallisuus luo vapautta.
“Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa Yön uhka karkoitettu on jo pois Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa Kuin itse taivahan kansi sois Yön vallat aamun valkeus jo voittaa Sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa” *
Olen valtavan kiitollinen jo edesmenneille ukilleni ja papalleni mm.kaukopartioajoista, Lotille, kotirintaman selviytyjille – kaikille heille, jotka ovat tahtoneet voimavarojensa puitteissa taistella Suomen itsenäisyyden puolesta. Mikä koko kehon täyttävä pulppuava ilo ja ylpeys suomen lipun liehuessa! ❤
Toisinaan mietin, mitä sodissa aikanaan paljon uhranneet haluaisivat meidän tänä päivänä tekevän. Ajattelen, että he toivoisivat meidän kasvavan vahvoiksi, mahdollisimman hyvinvoiviksi, toisiaan tukeviksi kansalaisiksi. Iloitsevan vapauden suomista mahdollisuuksista. Rakentavan kukin omilla kyvyillämme Suomea omat vahvuutensa tuntevaksi valtioksi. Omalla toiminnallamme ja suhtautumisellamme edistävän kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta sekä ihmisoikeuksia “Se, joka ei pelkää tulevaisuutta voi nauttia nykyisyydestä” -Thomas Fuller.
Mieti rauhassa syventyen mitä sinulle itselle itsenäinen valtio nimeltä Suomi tarkoittaa. Osallistu nauttien täysin rinnoin oman tahtosi mukaan niihin Itsenäisyyspäivän tilaisuuksiin, mitkä koet juhlistavan sinun itsenäistä Suomeasi. Hiljenny metsässä, veden äärellä, vesillä. Muistele edesmenneitä suomalaisia. Nauti nykyisten eläväisten seurasta. Ilmaise itseäsi vapaasti ja ‘rakentavasti argumentoiden’ sanoin, kuvin, liikkein ja sävelin.
Toivon Sinulle Levollista, Valoisaa, Kaunista ja Sydämellistä Suomen Itsenäisyyspäivää 2019!
t. Mari
*..Juhlava Sibeliuksen sävelmä soi Itsenäisyyspäivän aattona koulun ruokalassa nuorten käsistä viululla, huilulla ja pianolla…nuorten kauniisti kattamat pöydät. Nautimme karjalanpaistia, puolukoita, perunoita, juures(mm.nauris!)pataa. Mukava, mieltä ylentävä Juhlapäivän aaton lounashetki.
J.K.1. Anedkdootti: Mummoni lahjoitti aikanaan lipputangon ja lipun lapsuuden kotiini. Lahjaan “kuului” korttelin toiselta laidalta soitto, jos lippu ei ollut liputuspäivinä aamulla klo 8 salossa tai jos illalla lippua ei oltu ajoissa laskettu. Itsenäisyyspäivän liputusaika on kellon ympäri, 8-20.
J.K.2.Ihana, että Suomen sisällissodasta on jo yli 100 vuotta eikä uutta ole syntynyt. Tiedelehden (13/2019) mukaan nykynuoret saattavat olla historian kiltein sukupolvi. –ja ”Kilteistä nuorista kasvaa suurella todennäköisyydellä lainkuuliaisia aikuisia.”
Pylkön sukuseura ry 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.