Agricolan päivänä

”Ele polghe kiria quin sica, waicka henes on wehe wica”

Huhtikuun 9. päivänä liputetaan Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi. Päivä on myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä.

Agricolan ansiota on, että puhuttu suomen kieli saatiin kirjalliseen muotoon 1500-luvun puolen välin paikkeilla, ja hänen teoksensa ABCkiria, Rucouskiria ja uuden testamentin suomennos Se Wsi Testamenti olivat ensimmäiset suomen kielellä painetut teokset.

Helppoa työ ei ollut, koska monille käsitteille ei ollut olemassa suomenkielistä sanaa ja Agricola joutui itse niitä kehittelemään käännöksiä varten. Etevästi kehittelikin, koska nykysuomessa Agricolan sanoja on vielä paljon käytössä, kuten vaikka ajankohtaiset hallitus, pääkaupunki, omatunto – ja rieska! Lauantaisin saadaan äiti-Marjatan tekemää tuoretta rieskaa (parasta), mutta Agricolan aikaan rieskaksi kutsuttiin maitoa. Pääsiäinenkin on Agricolan keksimä sana, joka tuohon aikaan kirjoitettiin päsieinen. Toisaalta hyvää sanastoa on jäänyt käytöstä vuosisatojen kuluessa, esimerkiksi hautausmaa on sittemmin korvannut luutarhan.

Agricolaa tarvittaisiin tänäkin keväänä. Tuoreena etätyöläisenä olen joutunut opettelemaan paitsi uusia työtapoja myös uusia sovelluksia työn tekoa varten. Käteviähän ne ovatkin, koska siinä Tsuumissa osallistujat voi jakaa breikaut ruumseihin ja sit tehdä kaikenlaisia pollseja, sanottiin. Siinhä sitä onikii. 

Sen sijaan hykäyttää mukavasti, kun kuulee nuorison suusta oman kylän murretta. Tosin sitä ei järin usein kuule, mutta joltakin saattaa lipsahtaa, että Se oli oikei hyväst tehty tai että Ei olis siustakaa uskona. Murteiden käyttäminen ja kuuntelu on konavaa ja on mukava koittaa saada vieraan ihmisen puheesta vihiä siitä, mistä päin Suomea hän on kotoisin. Kerran yksi opiskelija kysyi tunnin jälkeen, olenko Savitaipaleelta. Myönsin ja kysyin, mistä hän niin päättelee. Olin kuulemma sanonut, että joku asia juohtu mieleen. Aina ei kuulijan kielikorva ole ollut vireessä – joku luuli joskus turkulaiseksi.

Onkohan pylkköläisillä mitään lentäviä lauseita tai murreilmaisuja, joita olisi säilynyt jälkipolville ja joita voisi kirjata muistiin?

Partakoskentien ojissa solisee kevät ja sitruunaperhoset leijailevat. Sammakko näkyi haistelevan lämmintä kevätiltaa eilen tuossa pihalla. Hyvää ja aurinkoista pääsiäisen aikaa kaikille sukuseuran jäsenille!

Anna-Riitta Pettinen

Minna Canthin päivänä 2020

Pylkön sukuun kootaan parhaillaan vanhoja valokuvia. Helmikuisen kokoontumisen (”Kuvat eläviksi!”-seminaari) yhteydessä esitetty ajatus jopa sukukirjan kokoamisesta innoittanee myös suvun valokuvien selvittelyyn. Tarinoita ja kuvia löytyy Pylkönniemen Alatuvastakin. Siinähän se perhepiiri on koolla, vanhisä ja vanhäiti, vanhemmat istumassa, lapsikatras arvokkaasti ympärillä seisoen, tasa-arvoisesti.

Kun Rapin Meeri 50- luvulla istui ”Pettisen torvisoittokunnan” jakkaralle hän teki historiaa, rohkeasti ensimmäisenä naisena miesten joukkoon. Tuon ajan kunnallisista valokuvista sai etsimällä etsiä naispuolisia edustajia. Oltiin eletty vielä lyhyt aika Minnan puhuttelusta.

Kun sain vinkin tästä kolumnista, höyryradiossa kerrottiin Matias ja Natalja Castrenin lyhyestä romanssista. Kahden vuoden yhdessä eletyn vuoden perään oli nuori tuskin parikymppinen leski valmis lopun elämäänsä uudelleen avioitumatta taistelemaan miehensä elämätyön säilyttämisen ja suomalaisuuden puolesta. Ainakin radiodokumentista sai käsityksen, että puolisoiden tasa-arvoinen toiminta oli molemmin pulin kunnioittavaa.

Olen yhden Minnan näytelmän nähnyt, käynyt hänen kotimuseossaan Kuopiossa. Yhtään hänen kirjaansa ei ole tullut luetuksi. Minnan nimikkopäivänä ei ole ollut tapana nostaa lippua oman pihan salkoon. Luulen kuitenkin olevani melko hyvin ”kartalla” hänen olennaisimmasta viestistään. Kuopiolainen maisema ei ollut ainoa isänmaan kolkka, missä riitti Minnan aatteille työmaata. Jokainen tasa-arvoinen aate vaatii oman taistelijansa. Vanhurskaus ihmisten välillä liikahtaa elävien persoonien toiminnasta.

Minulla on ollut viisas ja hyvä anoppi. Erään kerran hän totesi… onko teillä demokratia? Heljä-rouvani oli (ainakin sillä kertaa) tehnyt päätöksen. Kulta-anoppi oli ymmärtänyt asian toisin. Varmaan jokaisessa perhekunnassa toistuvat omat sanontansa, ajan myötä syntyneet – ja vakiintuneet. Anopin hyvä kysymys – yksi tuon tuostakin toistettavaksi.

Ajatellaan Vanhan testamentin miehistä mitä sitten ajatellaankin, perinteisimmät perheenpäät lukevat vaimolleen joka sapatinaattona Saarnaajan kirjan viimeisen luvun. Olen joskus suositellut tapaa hääparille, laittanut vihkiraamatun nauhan valmiiksi kohdalleen ja kehottanut miettimään tekstin päivityksiä.

Erilaisia malleja elämään siis löytyy. Parisuhteen elämäntapakouluttaja oppii vuosien myötä erottamaan merkittävän epäoleellisesta – jos oppii. Tasa-arvo on ja pysyy jokaisen niin yksin kuin suuren lapsikatraan keskellä elävän luovuttamattomana rikkautena, vaatien vähintään kerran vuodessa kriittistäkin tarkastelua. Kiitos Minna, onnea nimipäiväsankarit Joose & Josefiina!

Pertti-padre

huttusen.pertti@gmail.com

Suomalaista ruokaperinnettä ennen ja nyt

Ruoka on ollut tärkeä osa suomalaista kultturia, se mitä syömme kertoo suomalaisesta luonnosta, yhteiskunnan historiasta ja identiteetistä. Meillä on yhteinen historia idän ja lännen, Ruotsin ja Venäjän kanssa. Idästä tulleet vaikutteet rikastuttava suomalaisia enemmän kuin muita pohjoismaalaisia. Pohjoisessa ja etelässä on erilainen ruokakultturi. Eri maakunnissa on omanlaisensa ruokakulttuuri.

Tämä viikko on suomalaisen kulttuurin viikko.  Sunnuntaina on laskiaissunnuntaina, tiistaina on laskiaistiistai ja perjantaina on Kalevalan päivä. Tänään kirjoittaessani tätä on laskiaistiistai. Lounaalla söimme hernekeittoa, jonka valmistin itse. Kahvin kanssa on kohta tuoreita laskiaispullia kermavaahdon ja mansikkahillon kanssa.

Jo kauan aikaa sitten laskiaisena tarjottiin paljon ruokaa, jonka piti olla mahdollisimman rasvaista. Uskottiin, että ruoka varmasti riittää seuraavana vuonna. Jos rasva kiilsi syöjien suupielissä, niin siat lihoivat ja lehmät lypsivät entistä enemmän. Ruokaa pidettiin tarjolla koko päivän. Laskiaisena syötiin runsaasti ennen pääsiäispaastoa. Pääsiäispaaston aikana ruokavaliosta jätettiin pois liha, maitotuotteet ja kananmunat.

Jo keskiajalla syötiin hernekeittoa, joka oli keskiajalla tavallista tuhdimpi. Siinä käytettiin joululta jääneitä lihan tähteitä, sian potkaa ja myös sian sorkkia. Laskiaisena tarjolla oli myös lämmitettyjä rasvamakkaroita ja juustoja. Muistan äitini tarjoamat ryynimakkarat, joita syötiin laskiaisen aikoina. Ne maistuivat erinomaisilta pitkien hiihtolenkkien jälkeen.

Laskiaispullat ovat peräisin Ruotsista ja 1600-luvulta.  Suomeen laskiaispullat tulivat 1800-luvulla. mantelimassatäytteisiä pullia syötiin varakkaimmissa perheissä, kun taas köyhemmissä perheissä syötiin kuuman maidon kera. Myöhemmin pullien täytteeksi ovat tulleet mansikkahillo ja kermavaahto. Samalla vuosisadalla tuli maahamme saksalainen hillomunkki.

Itäisestä naapurimaastamme Venäjältä tuli Suomeen tattarijauhoista valmistetut blinit. Perinteisesti blinien kanssa nautitaan smetanaa, kaviaaria, erilaisia muita lisäkkeitä mm. sipulia ja suolakurkkua. Omaan blinipöytääni kuuluu ehdottomasti itse valmistetut Saimaan muikkusäilykkeet ja muikunmäti ja Saarimiehensaaresta kerätyistä sienistä valmistettu sienisalaatti. Blinit kuuluvat ortodoksisen kirkon perinteisiin.

Jälkiruuaksi tarjottiin pannukakkua, koska voi ja kananmunat oli käytettävä pois ennen pitkän paastokauden alkua.

Ajatella – jo 1600-luvulta tulleet ruuat ovat säilyneet tähän päivään asti suomalaisessa ruokapöydissä osana rikasta suomalaista ruokakulttuuriamme.

Perjantaina on sitten Kalevalanpäivä ja ko. päivää vietetään myös suomalaisen ruokakulttuurin päivänä. Kalevalan päivänä on syytä vaalia suomalaisia makuja. Kalevalassa kuvataan ruokaa ja ruuanvalmistusta Pohjolan pidoissa kertovassa runossa ja vähän myös muissa runoissa. Syömisestä puhutaan, kun Joukahaisen äiti kehoittaa tytärtään syömään Väinämöisen kosiessa tytärtä.

”Elä itke, tyttöseni, nuorna saamani, nureksi!
Syö vuosi suloa voita;
tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa;
tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekakkaroita;
tulet muita kaunihimpi.”

Kalevalassa syötiin myös lohta aamulla, puolenpäivän aikaan ja myös illalla.

”Vyöl on veitsi Väinämöisen,
pää hopeinen on huotrasessa.
Veti veitsen viereltänsä,
huotrastansa pää hopean kalan paistoi pannaksensa,
lohen leikkaelleksensa aamuisiksi aterioiksi,
murkinaksi muruiksi,
lohisiksi lonahiksi,
iltaruoiksi isoiksi.”

Lohesta valmistetut ruuat : lohikeitto, graavilohi, savustettu lohi, pannulla paistettu lohi, uunilohi jne. maistuvat tänään kenelle tahansa

Yksi Suomen kansallisruoka on ruisleipä. Se maistuu edelleen kenelle tahansa.

Kalevalan päivän aikoihin syödään myös Karjalaisia ruokia. Karjalainen ruokakulttuuri on rikas.

Tunnetuimpia ovat ruisleipä, karjalanpaisti ja karjalanpiirakat.

Suomalaisista juureksista ja marjoista syntyy maittavia herkkuja. Lähiruoka kannattaa aina muistaa.

Eilen kerroin lapsenlapselleni, 5-vuotiaalle tytölle, että huomenna meillä on tarjolla hernekeittoa ja laskiaispullia. Hän sanoi heti: ”Me tulemme sitten huomenna teille.”

Näin siirrämme ruokaperinnettä seuraaville sukupolville.

Tämän aiheen myötä pohdiskelin seuraavaa: sadan vuoden aikana asenteet ruokaan ovat muuttuneet paljon. Ennen, sata vuotta sitten ruoka oli elinehto, sitä kunnioitettiin ja se oli jopa pyhä asia. Suomalaisten elintaso on noussut, ruuasta ei ole enää pulaa, elämme yltäkylläisyydessä. Ruoka tulee eteemme nyt paljon helpommin. Nautimme ihania, kauniita aterioista, jotka ovat kuin taidetta. Ruokaa heitetään liian helposti roskiin. Pitää havahtua ilmastonmuutokseen ja suosia kotimaista lähiruokaa nyt ja tulevaisuudessa.

Paula Immonen

Runeberg ja Pylkkö

Otsikko saattaa tuntua merkilliseltä. Mitä ihmeen yhteyttä voi olla  kansalliskirjailijallamme ja Pylkön suvulla.

Johan Ludvig Runeberg syntyi Pietarsaaressa 5.2.1804 ja kuoli Porvoossa 6.5.1877.

Porvooseen hän muutti asuttuaan Ruovedellä, Saarijärvellä ja Helsingissä. Porvooseen tuloon vuonna 1837 vaikutti se, että hän sai Porvoon kymnaasiin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran. Runeberg halvaantui vuonna 1863 ollen vuodepotilaana kuolemaansa saakka.

Ensimmäinen asunto Porvoossa oli kuvissa näkyvä kaksikerroksinen talo osoitteessa Rihkamakatu 8, josta hän myöhemmin muutti osoitteeseen Aleksanterinkatu 3 ja jossa on toiminut vuosikymmeniä Runebergin kotimuseo. Kohde on monelle tuttu myös koulujen retkikohteena.

Porvoossa syntyi valtava professori Runebergin kirjallinen monipuolinen  tuotanto Maamme Laulusta lähtien Vänrikki Stoolin tarinoihin. Myös hänen vaimonsa Fredrika oli erittäin lahjakas kirjailija jääden kyllä Johan Ludvigin varjoon hoitaessaan isoa perhettä, asuintaloa ja erityisen kiinnostuksen kohdetta puutarhaansa. Runebergin torttu on kaikille tuttu ja se syntyi Fredrikan reseptin myötä. Oikeasta alkuperäisestä Runebergin tortusta on esitetty useita muitakin versioita, mutta kaikki vaihtoehdot tuovat aina varmuudella veden kielelle.

Porvoo juhlistaa monin tavoin kansallisrunoilijaamme varsinkin syntymäpäivänä 5. helmikuuta. Tällöin jaetaan muun muassa Runeberg-kirjallisuuspalkinto arvoltaan 20 000 euroa samoin kuin Junior Runeberg-palkinto.

No entäs miten Pylkön suku liittyy Runebergiin. Rihkamakatu 8 kiinteistö tuli Porvoon kaupungin omistukseen ja kyseisiä huonokuntoisia tiloja käytettiin kulttuuritoimintoihin. Yläkerran tilassa toimi kymmenisen vuotta Porvoon Grafiikanpaja, jossa muiden mukana työskenteli Sirpa Välimäki. Hän väitti yliluonnollisilla aistimuksillaan myös kuulleensa Fredrikan käyskentelevän silloin tällöin alakerran keittiössä ja rapuissa.

Kaupunki myi rakennukset (4  kpl) tarpeettomina yksityiselle rakennusyrittäjälle, joka saneerasi kaikki rakennukset ajanmukaisiksi korkeatasoisiksi asunnoiksi. Yrittäjä oli ja on poikamme Iiron hyvä ystävä. Iiro sitoutui ostamaan yhden osakehuoneistoista jo ennen saneeraukseen ryhtymistä. Iiro asui huoneistossa noin viisi vuotta ja hänen muutettuaan Helsinkiin lunasti perheyhtiömme Pylkkö Group Oy asunnon viime vuonna vuokrakohteeksi. Rakennuksen etuseinässä on näkyvä kyltti Runebergin asumisesta tässä talossa. Näin kansallisrunoilija Runeberg ja Pylkön suku ovat toisensa kohdanneet.

Ohessa hienoa tarinaa talosta ja Runebergistä luettavaksenne.

Markku Välimäki

ekasivu

Runeberg Maamme laulu

Uusimaa 2.2.2020 (teksti Inka Töyrylä, kuvat Outi Paappanen)

”Kuvat eläviksi” -seminaari 1.2.2020 Savitaipaleella

Hyvä Pylkön sukuseuran jäsen,

kutsumme kaikkia vanhoista valokuvista kiinnostuneita sukuseuran jäseniä ja jäsenyyttä harkitsevia seminaariimme lauantaina 1.2.2020 Savitaipaleelle Savikunnon auditorioon (Peltoinlahdentie 11). Tilaisuuden aikana tarjotaan kahvit ja kahvileivät. Ilmoittautua ei tarvitse. Yhteiskyytiä Lappeenrannan suunnasta kaipaava ottakoon allekirjoittaneeseen yhteyttä, puhelinnumero alla.

OHJELMA KLO 11.30-14.00

• Seminaarin avaus, puheenjohtaja & arkiston ja esinekokoelman hoitaja Osmo Pylkkö: “Mitä rikkautta vanhat valokuvamme voivatkaan tarjota?”

Juha Hölsä: Valokuvaharrastajan arkea ja juhlaa “Täydellistä kuvaa ei saa mutta silti…”

• Julkaisukonsultti & valokuva-arkiston hoitaja Heikki Pettinen: “Katoavat kuvat”

• Sukututkija Juha Immonen: “Mikä materiaali kiinnostavaa sukututkijan näkökulmasta”

KAHVITAUKO ~15 MIN

• Keskustelua alustusten pohjalta, jossa myöskin evästetään neuvostoa ja kesätapahtuman la 8.8.2020 järjestelyjä. Paikalla on sihteeri, somevastaava Seija Pylkkö, joka on valmis vastailemaan mm. julkaisuteknisiin asioihin Heikin ohella.

• Seminaarin yhteenveto ja päättäminen klo 13.50-14.00.

Tervetuloa

Osmo Pylkkö

Sukuneuvoston puheenjohtaja. Lisätietoja puh. 0500 857238 tai osmo.pylkko@pp.inet.fi

Herrasmiehiä Vappuna Tampereella 1917 (tunnistamattomia)

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa

”Vuosi  vanha vaipui hautaan
 riemuineen ja murheineen.
 Ihmissydän puhkee nöyrään
 rukoukseen kiitokseen.
 Oi jos vuosi alkava
 oisi Luojan siunaama.
 Luojan siunaama”

Lapsena lauloimme tätä Immi Hellenin sanoittamaa laulua
äidin opettamana. Lasten laulukirjasen kuvituksena oli
pieni lapsi ja kumara vanhus. Vaikka vanha ja uusi olivat
käsitettävissä, en silti ymmärtänyt, miten joku voisi
vuodessa niin vanhentua.

Tänä syksynä olen saanut seurata uuden elämän alkua ja sitä, miten sitkeä ihminen on aloittaessaan elämänsä taivalta.
Tytär sai neljännen lapsensa, pienen tytön, joka sinnikkäästi yrittää selviytyä haasteista, joita hän on saanut kokea syntymästään saakka.

Nyt iäkkäänä jo ymmärrän, miten vanheminen todella on nopeaa. Ikä ja mieli eivät aina tunnu vastaavan toisiaan. Iän myötä myös voimat ja jaksaminen vähenevät.

Lasten ja lastenlasten kautta saan seurata muutoksia, joita tapahtuu nopeaan tahtiin tietotekniikan myötä. Jäätyäni  eläkkeelle olin muutaman vuoden ilman tietokonetta. Sain koneen, mutta käytön opettelu olikin hankalaa. Tyttärenpoikani, 12 vuotias, totesikin ”kuule mummo, et sie voi enää osatakaan…”.

Vuodessa kaikki on jo vanhaa…

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA JA SIUNAUSTA TULEVIIN PÄIVIIN
VUONNA 2020!

Marja Nokelainen

Hyvät ässät

Joulu oli minunkin lapsuudenkodissani yksi vuoden kohokohtia. Valon ja runsauden juhla keskellä pimeintä talvea, ei ihme että sitä niin hartaasti aina odotettiin. Joulua vietettiin meillä samoin perintein kuten luultavasti kaikissa Pylkön suvun kodeissa: oli vuodesta toiseen samat joulusiivoukset, jouluruoat ja -leivonnaiset, kuusi, sauna ja joulupukki. Joskus jouluksi saatettiin lisäksi hankkia jotakin aivan erityistä, joka ei ainakaan meillä kuulunut normaaleihin arki- tai edes pyhäpäiviin. Muistan, miten äiti lähetti minut kerran joulunaluspäivinä kauppaan, ja sanoi lopuksi: ”Ota sitten vielä kolme kiloa mandariineja”. Kolme kiloa mandariineja! Mitä ylellisyyttä! Yhä edelleen mandariinin tuoksu tuo mieleeni joulun.

Tuohon aikaan kaikki jouluvalmistelut tehtiin itse. Kinkku hankittiin monena vuonna naapurista ja suolattiin kellarissa. Tehtiin peruna-, porkkana- ja lanttulaatikkoa ja leivottiin pullaa, piparkakkuja ja torttuja. Kaupoista ei saanut valmiita taikinoita kuten nykyään, enkä usko että ne olisivat meille kelvannetkaan. Tehtaassa tehty piparitaikina muka, ei tule kuuloonkaan. Ei ollut myöskään luumumarmeladia torttuja varten, vaan luumut keitettiin kypsiksi kattilassa. Kivien poistaminen niistä oli minun tehtäväni. Se piti tehdä huolellisesti veitsellä ja haarukalla eikä luumuihin saanut missään nimessä koskea sormin.

Aatoksi talo siivottiin perusteellisesti ja kuusi kannettiin sisään. Miten hyvältä se tuoksuikaan puhtaassa kodissa. Oksille ripustettiin koristeet ja aidot kynttilät. Latvatähden kiinnittäminen oli isän tehtävä. Joulusaunan jälkeen istuttiin syömään valkealle liinalle katetun pöydän ääreen, jolla kynttilät loistivat. Isä maistoi kinkkua ja totesi, kuten joka joulu: ”Onpa hyvä suola”. Kinkun lisäksi oli laatikoita, rosollia, lipeäkalaa, keitettyjä perunoita ja valkokastiketta. Ja jälkiruoaksi riisipuuroa.

Pukkikin meillä kävi, vaikka en edes muista aikaa että olisimme joulupukkiin uskoneet. Kyllä me tiesimme, ettei se ollut oikea pukki, vaan kauppias Levon aikamiespoika Esko, joka oli piilottanut punaisen tukkansa ison karvahatun alle. Mutta täydestä meni. Lahjat olivat enimmäkseen kaikenlaista tarpeellista kuten vaatetavaraa, mutta kyllä me kovia pakettejakin saimme. Yhtenä jouluna veljeni saivat Mecano-rakennussarjan ja minä sain nokkahuilun! Se olikin mieleinen lahja. Lurittelin joululauluja vielä myöhään illalla kun kaikki muut olivat menneet nukkumaan. 

Hyviä muistoja jäi lapsuuden perinteisistä jouluista. Joulu oli tuttu ja turvallinen ja silti aina jotenkin uusi. Mutta ainakin me vähän pidempään eläneet olemme nähneet, miten joulunvietto on noista ajoista muuttunut. Elintason kohoamisen myötä joulusta on tullut entistä enemmän kulutusjuhla. Ensimmäiset joulutavarat ilmestyvät kauppoihin lokakuussa. Ja joulua kohti mentäessä tahti vain kiihtyy. Kauppojen tungoksessa joululaulujen kaikuessa korvissa ostetaan suuret määrät ruokaa, juomaa ja lahjoja, kynttilöitä, uusia joulukoristeita… Aivan varmasti monet haluavat vilpittömästi ilahduttaa läheisiään lahjoilla, ruokatarjoiluilla ja koristeilla, mutta kun nykyään useimmilla meistä on jo kaikkea, ilahduttamiseen tarvitaan aina vain enemmän. Kolme kiloa mandariineja ei enää tunnu missään, vaikka ne joululta tuoksuvatkin.

Omassa lähipiirissäni olemme jo vuosia sitten sopineet, että aikuisille ei osteta joululahjoja. Eikä kukaan suuttunut! Jotakin pientä hyvää syötävää toki saa viedä. Tai sen suklaarasian. 

Paluuta lapsuuden jouluihin ei enää ole, eikä tarvitsekaan olla. Monet joulunvieton perinteet ovat muuttuneet maailman muuttuessa. Mutta löytyisikö silti kultainen keskitie entisen, nykymittapuulla vaatimattoman joulunvieton ja tämän päivän stressaavan kulutusjuhlan välillä? Tänä päivänä elämme pitkälti suoritusyhteiskunnan ehdoilla, mutta ei kai joulunvieton tarvitse olla suoritus? Kun viime joulua vietettiin noin, niin tätä joulua vietetään astetta paremmin. Ja se yleensä tarkoittaa kasvavaa tavaramäärää. Itseäni melkein naurattavat uutiset siitä, miten paljon rahaa jouluna kulutetaan henkeä kohti. Ja kaupat toivovat joulumyynnistä piristystä laskeville taseilleen. Siitäkö joulussa todella on kysymys? Jouluun kuuluu – tai pitäisi kuulua – myös hiljentyminen, jos yhtään halutaan miettiä sitä, miksi joulua on alunperin alettu viettää. Ja pysähtyminen ja hiljentyminen on meille nykypäivän ihmisille vaikeaa kaiken ostamisen, hälyn ja tekniikan keskellä. Kun me olimme lapsia, joulupäivänä todella hiljennyttiin. Päivä piti viettää tiukasti kotona, ei saanut mennä edes naapuriin kavereita tapaamaan ja kertomaan mitä pukki toi. Tapaninpäivänä sen sijaan saatettiin käydä sukulaisissa, ”tapaninajelulla”. Nykyään joulupäivänä pääsee vaikka elokuviin, ja tapaninpäivänä rynnätäänkin jo alennusmyynteihin. Mutta pitääkö?

Kauas on tultu taipalsaarelaisen rintamamiestalon joulunvietoista 1960-luvulla. Mutta yksi on ja pysyy: ässät. Niitä leipoi äitini aikoinaan, ja niitä olen leiponut itse äidin reseptillä ainakin neljänäkymmenenä jouluna. Ässiä toivotaan viemisiksi joka joulu, joten niiden leivonta on ohjelmassa tänäkin vuonna. Ja hyviähän ne ovat, ja mukava pieni joulumaistiainen kauniilla nauhalla sidotussa sellofaanikääreessä.

Ässiä saa nykyään kaupastakin. Mutta en osta vaan teen itse. Siitä perinteestä pidän tiukasti kiinni.

Hyvät ässät

Vaahdota 100 grammaa voita tai margariinia ja 100 grammaa sokeria. Vispaa toisessa kulhossa kolme munaa ja 100 grammaa sokeria vaahdoksi. Yhdistä taikinat ja hämmennä sekaan 250 grammaa vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu puoli teelusikallista soodaa. Lisää pussi tai kaksi mantelirouhetta. Leivo taikinasta vajaan sentin paksuisia tankoja, kierittele ne sokeri-kaneliseoksessa, leikkaa tasapitkiksi paloiksi ja muotoile ne ässiksi. Paista 200-225 asteessa 8-10 minuuttia.

(Jos teet kaksinkertaisen annoksen, jauhoja pitää lisätä reilusti kaksinkertainen määrä. On hyvä paistaa koeässä.)

Rauhallista joulua!

Anja Pekkola

Pekka Rapin muisto elää

Sävelten, sanan ja kuvan taitaja Pekka Rapi täyttäisi tänään 71 vuotta. Moni meistä 1970-luvulla Savitaipaleella koulua käyneistä muistaa Pekan matematiikan opettajana, ainakin äärimmäisen siististä ja täsmällisestä käsialasta liitutaululla. Ehkä myös sarkasmiin taipuvasta huumorista. Ja onhan meitä hänen musiikkitunneillaankin istuneita.

Täsmällinen oli myös Pekka Rapin ote kuorojen ja soittokunnan johtajana. Esitettävät kappaleet olivat usein vähintään hänen sovittamiaan, usein myös säveltämiään ja sanoittamiaan.

Pekan koulutoveri Arja Pylkkö kirjoitti seuraavan muistokirjoituksen Pekan kuoltua pian viisi vuotta sitten. Se kuvaa miestä hyvin.

Heikki Pettinen

Hiljattain suljettiin Savitaipaleen kirjaston tiloissa esillä ollut mielenkiintoinen näyttely, joka kertoi Savitaipaleen torvisoittokunnan 103-vuotisesta historiasta. Näyttelyvieraat olivat ihmetelleet muun näkemisen lisäksi isoa kansiollista lennokkaita ja terävän huumorin sävyttämiä kronikoita ja erityisesti niiden siistiä kirjoitusasua. Monet epäilivät tekstin olevan painettua. Ei ollut, se oli pitkäaikaisen luokkakaverini Pekka Rapin tekstausta ja vain pieni näyte siitä, mitä kaikkea tämä erittäin monipuolisesti lahjakas, vaatimaton mies osasi nuoruusvuosistaan saakka.

Aloitimme opinpolun syksyllä 1955 Savitaipaleen kirkonkylän koulussa Helmi Arvelin oppilaina puurakennuksessa, jota ei enää ole. Sieltä nykyisen Kivikoulun kautta siirryimme keskikouluun ja lopulta pääsimme samaan aikaan ylioppilaiksi Savitaipaleen yhteiskoulun ensimmäisten ylioppilaiden joukossa keväällä 1967. Myöhemmin polkumme kohtasivat samassa työpaikassa ja näin myös perheistämme tuli toisilleen tuttuja.

Pekka ei koskaan tehnyt numeroa itsestään. Hänelle kaikki kouluaineet olivat helppoja, mutta äidinkielen taidot ja kirjalllisuus, piirtäminen, maalaaminen ja musiikki lienevät olleet hänelle itselleen kaikkein tärkeimpiä. Niiden avulla hän myös kykeni välittämään parhaiten rikasta sisäistä maailmaansa meille muille. Pekka oli perustamassa 60-luvun henkeen ensimmäistä bändiä meidän lukioomme. Hän syntyivät hienosti riimitellyt kronikat ja loistavasti kiteytetyt sloganit. Siinä missä me muut nähtiin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä yleisivistykseen kuuluvana teoksena, joka jokaisen kuului tuntea, Pekkaa Kiven teos kiehtoi aidosti ja hän palasi sen pariin yhä uudelleen ja uudelleen. Myös hänen kuvaamataidon osaamisensa oli vertaansa vailla.

Koska luokkayhteisömme oli pieni -yhteiskoulun kahdeksannella luokalla meitä oli vain kymmenen- vietimme myös vapaa-aikaa yhdessä. Pekan huumori oli usein tilannehuumoria, jota hän täysin totisena esitti ja korkeintaan pieni hymynkare suupielessä katseli, miten me muut reagoimmme.

Kävimme tietysti monilla yhteisillä mm. Kuolimolle suunnatuilla veneretkillämme myös kaikenlaisia keskusteluja. Mieleeni on jäänyt pohdinta ”Kannattako harrastuksesta tehdä ammatti”. Pekan kaltaiselle moniosaajalle ammatinvalinta oli vaikeasti ratkaistava asia. Lopulta hän päätyi opiskelemaan matematiikkaa.

Yliopistovuosien jälkeen opettajan työ toi meidät samaan kouluun uudelleen. Tästä työpaikasta löytyi vaimo Paula. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Aapo ja Vuokko. Pieni Vuokko, joka syntyi monivammaisena, ei elänyt kovin montaa vuotta. Vuokon menettäminen oli raskas suru koko perheelle ja lähipiirille.

Opettajan toimen ohella Pekka harrasti musiikkia ja oli vahvasti mukana Savitaipaleen musiikkielämässä. Hän osallistui alussa mainitun Savitaipaleen torvisoittokunnan toimintaan sen johtajana. Hänellä oli myös Kuolimon laulu -niminen kuoro ja lauluyhtye Villiviini. Hänet palkittiin vuosien varrella useissa sävellykilpailuissa. Lopulta Pekallekin kävi niin, että harrastuksesta tuli työ. Hän päätyi kanttorin tehtäviin jo 80-luvulla ja työn ohella suoritti kanttorin tutkinnon. Koska sekä Pekan että Paulan työpaikat olivat Lappeenrannassa, he lopulta muuttivat sinne asumaan vuonna 2004. Lappeenrannassakin Pekka toimi useiden kuorojen johtajana ja sävelsi sekä sovitti musiikkia. Yhteys Savitaipaleelle kuiternkin säilyi, sillä Kuolimon Riuttasessa sijaitseva kesämökki oli Pekalle ja hänen perheelleen tärkeä.  Kuolimon rantamaisemat tallentuivatkin usein hänen äärimmäisellä huolellisuudella maalaamiinsa öljyväritöihin.

Arja Pylkkö os. Illukka

Hyvää Itsenäisyyspäivää

Juhlapäivän kunniaksi Mari Pylkön kirjoitus (Kuva Seija):

06122019

Itsenäisyyspäivän lähestyessä ja itsenäisyyspäivään herättyä sitä miettii, miten päivää haluaisi viettää. Miten juhlistaa Suomen itsenäisyyttä? Mietitkö sinä? Mitä itsenäisyys sinulle merkitsee? Mitä minulle?

Vapautta kulkea, kokoontua, tehdä työtä, harrastaa monenmoista, liikkua luonnossa – ja iloita tästä kaikesta. Ajattelun vapaus. Turvallisuus luo vapautta. 

“Oi Suomi, katso, Sinun päiväs koittaa
Yön uhka karkoitettu on jo pois
Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa
Kuin itse taivahan kansi sois
Yön vallat aamun valkeus jo voittaa
Sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa” *

Olen valtavan kiitollinen jo edesmenneille ukilleni ja papalleni mm.kaukopartioajoista, Lotille, kotirintaman selviytyjille – kaikille heille, jotka ovat tahtoneet voimavarojensa puitteissa taistella Suomen itsenäisyyden puolesta. Mikä koko kehon täyttävä pulppuava ilo ja ylpeys suomen lipun liehuessa! ❤ 

Toisinaan mietin, mitä sodissa aikanaan paljon uhranneet haluaisivat meidän tänä päivänä tekevän. Ajattelen, että he toivoisivat meidän kasvavan vahvoiksi, mahdollisimman hyvinvoiviksi, toisiaan tukeviksi kansalaisiksi. Iloitsevan vapauden suomista mahdollisuuksista. Rakentavan kukin omilla kyvyillämme Suomea omat vahvuutensa tuntevaksi valtioksi. Omalla toiminnallamme ja suhtautumisellamme edistävän kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta sekä ihmisoikeuksia  “Se, joka ei pelkää tulevaisuutta voi nauttia nykyisyydestä”  -Thomas Fuller.

Mieti rauhassa syventyen mitä sinulle itselle itsenäinen valtio nimeltä Suomi tarkoittaa. Osallistu nauttien täysin rinnoin oman tahtosi mukaan niihin Itsenäisyyspäivän tilaisuuksiin, mitkä koet juhlistavan sinun itsenäistä Suomeasi. Hiljenny metsässä, veden äärellä, vesillä. Muistele edesmenneitä suomalaisia. Nauti nykyisten eläväisten seurasta. Ilmaise itseäsi vapaasti ja ‘rakentavasti argumentoiden’ sanoin, kuvin, liikkein ja sävelin.

Toivon Sinulle Levollista, Valoisaa, Kaunista ja Sydämellistä Suomen Itsenäisyyspäivää 2019!

t. Mari

*..Juhlava Sibeliuksen sävelmä soi Itsenäisyyspäivän aattona koulun ruokalassa nuorten käsistä viululla, huilulla ja pianolla…nuorten kauniisti kattamat pöydät. Nautimme karjalanpaistia, puolukoita, perunoita, juures(mm.nauris!)pataa. Mukava, mieltä ylentävä Juhlapäivän aaton lounashetki.

J.K.1. Anedkdootti: Mummoni lahjoitti aikanaan lipputangon ja lipun lapsuuden kotiini. Lahjaan “kuului” korttelin toiselta laidalta soitto, jos lippu ei ollut liputuspäivinä aamulla klo 8 salossa tai jos illalla lippua ei oltu ajoissa laskettu. Itsenäisyyspäivän liputusaika on kellon ympäri, 8-20.

J.K.2.Ihana, että Suomen sisällissodasta on jo yli 100 vuotta eikä uutta ole syntynyt. Tiedelehden (13/2019) mukaan nykynuoret saattavat olla historian kiltein sukupolvi. –ja ”Kilteistä nuorista kasvaa suurella todennäköisyydellä lainkuuliaisia aikuisia.” 

Hyvää Isänpäivää!

Isänpäivän kunniaksi Jenni Mäkitalon kirjoitus isänpäivästä:

Pylkönniemellä äitienpäivä on ollut juhlitumpi päivä. Miulla ei ole ollut koskaan isoisiä, sillä oma isä jäi vain 6 vanhana isättömiksi Pentin kuoltua liian varhain. Myöskin äidin puoleinen isoisä kuoli varhain, äidin ollessa vasta 5 vuotta vanha. Omaa isää olen lapsena muistanut kortein ja pienin lahjoin. Muutenkin olen aina ollut enemmän iskän tyttö. Ja paljon viettänyt hänen kanssa Pylkönniemellä viikonloppuja ja kesälomia. Omien lasten syntymän myötä isänpäivän juhlinta on tullut omaan kotiin.

Kuvassa on tyttären tekemä iskän omakuva. 10.11. muistetaan taas isiä. Hyvää Isänpäivää jokaiselle isälle! 

Jenni Mäkitalo