Isänpäivänä 2020

Isänpäivänä on syytä kaikkien muistella  omaa Isää. Jos Isä on elossa, käydä mahdollisuuksien mukaan häntä tervehtimässä, tai jos hän on edesmennyt, viedä vaikka kynttilä hänen haudalleen. Rukouksella voidaan kiittää kaiken Taivaan ja Maan valtiasta, Taivaan Isää, siitä, että on saatu mahdollisuus kulkea tätä elon tietä ja pyytää vaikka siunausta jatkuvallekin taipaleelle. Kiitollisuutta voidaan osoittaa myös Isoisillekin ja jopa Esi–Isille heidän työstään tämän oman syntymämaan itsenäiseksi saamiseen. Menneet sotavuodet olivat kuluttavaa aikaa niin henkisesti, kuin fyysisestikin niille kaikille, jotka olivat taisteluissa mukana ja olihan kotirintamallakin tekemistä hyvin monille kansalaisille. Aikoinaan Isät useimmiten olivat vankasti työelämässä mukana ja lasten kasvatus ja heistä huolehtiminen jäi melko monessa perheessä Äitien tehtäväksi. 

Isänpäivä oli merkitty Yliopiston almanakkaan jo vuosina 1970 – 1972 ilman Yliopiston päätöstä. Se poistettiin, kun asia huomattiin, mutta vuonna 1987 Isänpäivä katsottiin niin vakiintuneeksi, että se hyväksyttiin pysyvästi kalenteriin ja merkittiin myös liputuspäiväksi. 

Omaa Isääni ja Pappaa muistamme lämmöllä niinkuin Äitiäkin, sillä he kasvattivat ja huolehtivat  meistä kiitettävästi.

Toivotankin kaikille Sukuseuran jäsenille Hyvää ja Rauhaisaa Isänpäivää ! 

Kauko Pylkkö          

Advertisement

Ankkalammen reunalla

Ruotsalaisuuden päivää – Svenska dagen – vietetään 6. marraskuuta. Ensimmäisen kerran sitä vietettiin vuonna 1908 Ruotsalaisen kansanpuolueen aloitteesta. Nykyään sitä voidaan pitää eräänlaisena suomenruotsalaisten ”kansallispäivänä”, jolloin juhlistetaan heidän kulttuuriaan ja yhteenkuuluvuuttaan. Se on myös liputuspäivä. Ruotsissa on samanaikaisesti Kustaa Adolfin päivä.

Mitä meille suomenkielisille tulee mieleen sanasta suomenruotsalaiset? Omassa ankkalammessaan tyytyväisenä elelevä tiivis porukka, jossa kaikki tuntevat toisensa? Ovat sitä paitsi rikkaampia, terveempiä ja paremmin koulutettuja kuin me suomenkieliset.

Tämä pitää tutkimustenkin valossa osittain paikkansa, ja esimerkiksi lääkäreitä ja juristeja on ruotsinkielisten joukossa suhteellisesti enemmän kun suomenkielisten. Koko kuva on kuitenkin monipuolisempi. Itse olen asunut noin 20 vuotta elämästäni pienessä länsiuusmaalaisessa kylässä, jossa enemmistö puhuu äidinkielenään ruotsia. Kylässä oli koulu, ja siellä kaksi opettajaa, mutta  myös keittäjä ja siivooja. Kyläläisten joukossa oli myös muun muassa palomiehiä, sähkömies, autonasentaja, bussinkuljettaja, roska-auton kuljettaja, rakennusmiehiä, kaupan myyjiä, pienviljelijöitä ja hevostallin pitäjiä. Monet kävivät töissä jommassa kummassa paikkakunnan suurista tehtaista. Ja niin kauan kuin kylässä oli Osuuspankin pieni sivukonttori, siellä asui myös pankinjohtaja, mutta kun konttori lakkautettiin, pankinjohtajasta tuli kyläkauppias. 

Tällaisiä pieniä ja suurempiakin ruotsinkielisiä kyliä on paljon Ahvenanmaalla, Turun saaristossa ja Pohjanmaalla. Niissä asuu muun muassa suuri joukko kunnantyöntekijöitä ja muita ”tavallisia” työssäkäyviä ihmisiä. Suomenkieli tuottaa heille usein suuria vaikeuksia, koulun pakkosuomen opetuksesta huolimatta. Suomi ja ruotsi ovat rakenteeltaan erilaisia, ja ruotsinkielisen saattaa olla vaikea oppia suomea oppikirjasta jos sitä ei ympärillään kuule. On paljon suomenruotsalaisia, jotka eivät osaa eivätkä edes ymmärrä suomea.

Joidenkin mielestä suomenruotsalaiset – vaikka ovatkin yleensä ystävällisiä ja kohteliaita – katsovat kuuluvansa ”parempaan väkeen” ja suhtautuvat meihin suomenkielisiin vähän alentuvasti. Sellaista kokemusta ainakaan itselläni ei ole. Päinvastoin, osallistuin lukuisiin mukaviin ja rentoihin koulun juhliin, myyjäisiin ja kylän muihin tapahtumiin, joissa kenenkään ei tarvinnut tuntea alemmuutta siitä, että kuului suomenkieliseen vähemmistöön. Kaikki saivat käyttää omaa äidinkieltään (ja vilkkaasti niitä käytettiinkin).

Omankin kokemukseni mukaan suomenruotsalaisilla on todella se oma tiivis porukkansa, joka pitää yhtä. Juttu luistaa, kaikkea ei aina oteta niin kovin haudanvakavasti ja kaikki sinuttelevat toisiaan (jopa aiempaa arkkipiispaa sinuteltiin televisiossa, mikä ei suomenkielisellä puolella tulisi kuuloonkaan). Kun kaksi toisilleen tuntematonta suomenruotsalaista tapaa, heidän ei kuulemma tarvitse jutella kuin viisitoista minuuttia kun jo löytyy yhteisiä tuttavia tai kokemuksia (miehillä – ja kohta varmaan joillakin naisillakin – yhteinen kokemus on usein ”Draga”, Dragsvikin varuskunta Tammisaaressa, jossa suomenruotsalaiset käyvät armeijan). Rikasta kulttuuriperintöä vaalitaan ahkerasti: on kansantanhut, juomalaulut, juhannussalko, vuosittain valittava Lucia-neito, ja esimerkiksi koulujen välinen viestijuoksukilpailu stafettkarnevalen, johon kaikki pukeutuvat oman koulun väreihin. On myös Äidinkielen laulu (Modersmålets sång), jota toiset laulavat rinta rottingilla ja jota toiset taas inhoavat. Ei asetelma muutenkaan ole täysin mustavalkoinen: on puheliaita, positiivisia suomenkielisiä ja syrjään vetäytyviä ruotsinkielisiä, ja jotkut heistä vähät välittävät juhannussaloista tai Lucia-äänestyksistä. Eikä kaikilla suomenruotsalaisilla mene hyvin; sairaudet, parisuhdeongelmat ja toimeentulohuolet ovat monille heistäkin valitettavan tuttuja.

Keitä nämä suomenruotsalaiset sitten ovat? Suomihan oli osa Ruotsia noin kuusisataa vuotta. Ruotsinkieli alkoi levitä Suomeen todennäköisesti 1100-1200 -luvuilla, kun kristittyjä ruotsalaisia muutti maan itäisempiin osiin, tuohon ”lähes pakanalliseen Itämaahan”. Aluksi muuttoliike suuntautui Ahvenanmaalle, Turun saaristoon ja Länsi-Uudellemaalle. Vähitellen ruotsinkielinen väestö levisi yhä laajemmalle ja saavutti yhä vahvemman jalansijan. Ruotsinkielestä tuli ajan mittaan hallinnon ja virkamiehistön kieli. Vaikka maahan alkoi 1800-luvun lopulla syntyä myös suomenkielinen virkamieskunta ja sivistyneistö, suomi oli edelleen syrjäytetyssä asemassa. Ruotsi oli virastojen, koulujen ja yliopiston kieli. Esimerkiksi Pylkön suvun vanhat henkikirjat on kirjoitettu ruotsiksi, ja jopa suomalaiset etunimet on käännetty. Suomenkielistä kirjallisuuttakaan ei juuri ollut. Suomeenkin alkoi 1800-luvun lopulla levitä kansallisen heräämisen liike, meillä ns. fennomania, jonka tavoitteena oli kohottaa suomenkieli ja suomalainen kulttuuri valta-asemaan. Se veti puoleensa myös suomenruotsalaisia. Monet opettelivat suomenkielen ja suomensivat nimensäkin. Suomenkielen asema alkoi vähitellen vahvistua, ja vuoden 1863 kielimanifestin mukaan suomesta oli 20 vuodessa tehtävä tasavertainen ruotsinkielen kanssa. 

Suomenruotsalaiset ovat jättäneet vahvan kädenjälkensä Suomen historian, kulttuurin, liike-elämän, tieteen ja taiteen kehitykseen. On ollut presidenttejä, ministereitä, kansanedustajia. Kansallisrunoilijammekin on suomenruotsalainen, joka kirjoitti Maamme-laulun ensin ruotsiksi. Ilman heitä ei olisi Sibeliuksen musiikkia, Albert Edelfeltin tai Helene Schjerfbeckin ja monien muiden maalauksia, ei Topeliuksen satuja… Eikä olisi muumeja. Edelleenkin suomenruotsalaisiin nimiin törmää politiikassa, eri taiteenaloilla, viihteessä ja urheilussa. Tätä kirjoittaessa uutisoitiin, että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto on myönnetty suomenruotsalaiselle kirjalijalle. Ilman noita muinaisia ruotsinmaalaisia muuttajia meillä olisi varmaan omanlaisemme historia ja kulttuuri, mutta väitän, että paljon ohuempi.

Nykyään suomenruotsalaisia on noin viisi prosenttia Suomen kansalaisista. Tätä suhteellisen pientä vähemmistöä (reilu viisi prosenttia vuonna 2018) palvellaan tässä maassa hyvin heidän omalla äidinkielellään: on päiväkodit, koulut, yliopistot ja muuta koulutusta, on ruotsinkielisiä lehtiä, radiokanavia ja televisio-ohjelmia. On myös monenlaisia esimerkiksi kotiseutu- ja perinneyhdistyksiä, on ruotsinkielinen Marttaliitto, kulttuurirahasto ja kirjallisuusseura. 

Ja näistä pidetään kiinni. Siihen suomenruotsalaisilla on myös oikeus, sillä ruotsi on lain mukaan toinen Suomen kansalliskielistä. Jokainen saa tässä maassa käyttää äidinkieltään, suomea tai ruotsia, saamenkieltä unohtamatta. Kielihän ei ole pelkkiä sanoja, vaan myös paljon muuta: se kantaa mukanaan ja välittää edelleen vuosisataista historiaa, tarinoita ja vanhoja perinteitä. Äidinkieli on myös ns. tunnekieli; kaikkein syvimpiä ja vaikeimpia asioita ja ajatuksia pystyy kunnolla ilmaisemaan vain omalla äidinkielellä, vaikka puhuisi muuta kieltä kuinka sujuvasti tahansa.

Kuulostakoon kliseeltä, mutta kaksikielisyys on rikkautta, sekä kansallisella että yksilöllisellä tasolla. Itsekin olen oikein tyytyväinen, että olen saanut edes vähän varpaitani kastaa suomenruotsalaiseen ankkalammikkoon. Sitä kautta on tullut uusia ystäviä ja uudenlaisia näkökulmia tämän maan elämään. Eiköhän me kaikki mahduta elämään täällä samanarvoisina ja rinnakkain, vaikka puhutaankin eri kieltä.

Joten:

Lippu salkoon ruotsalaisuuden päivänä! Flaggan i topp på svenska dagen!

Faktatiedot: Wikipedia, Finlandssvenska Folktinget.

Anja Pekkola

Pyhäinpäiväksi

Luther julkaisi kuuluisat teesinsä v. 1517 Kaikkien pyhien päivän aattona eli saman iltana kuin tätä kirjoitin. Samaan ajankohtaa Pyhäinpäivän kanssa ajoituu anglosaksinen Halloween, joka tulee sanoista All Hallows’ Eve eli kaikkien pyhien ilta. Ei kauan sitten juhlapyhää kutsuttiin Pyhäinmiestenpäiväksi. Kirkkolain mukaan kirkollisena pyhänä se on myös vietettävä ollen pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä.

Juttelin Pyhänpäivän aattona Pylkön Erkin kanssa, jonka tiesin vähän aikaa sitten tarttuneen toimeen pienenä lapsena (1 v 9kk 13 pv) poisnukkuneen tätinsä Kerttu Pylkön hauta-asiassa; meillehän selvisi nimittäin kesällä asiakirjoista, että Kertun hautapaikalle ei enää ollut kenenkään hallintaa. Kerttu oli sisarusparvensa esikoinen eikä hänen maalliset ansionsakaan näin muodoin ehtineet karttua, kun jo hänet kutsuttiin taivaallisiin asumuksiin.Mutta olikohan Kertulla siten muita ansioita? Mat­teuk­sen evan­ke­liu­min 18. lu­vus­sa ker­ro­taan, et­tä Jee­suk­sen ope­tus­lap­sil­le­kin tuli kiis­taa sii­tä, kuka heis­tä on suu­rin: kuka on suu­rin Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa? Täl­löin Jee­sus ot­ti luok­seen lap­sen ja aset­ti hä­net esi­ku­vak­si. Hän sa­noi heil­le: ”El­let­te kään­ny ja tule las­ten kal­tai­sik­si, te et­te pää­se tai­vas­ten val­ta­kun­taan.”

Kun nyt jälleen katselen hänen hautakiveään kuvasta, on se mielestäni jotain ruskehtavaa graniittia, mutta siinä on myös valkoista. Nimikaiverrus on aika epäselvä. Väri alkoi puhua jostain aivan muusta. Mitähän raamattu sanoo valkoisesta kivilaadusta…Kirkkoraamattu 1992 Ilmestyskirja 2:17 kertoo näin:17. ”Jolla on korvat, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille. Sille, joka voittaa, minä annan kätkettyä mannaa ja valkoisen kiven (*), ja siihen kiveen on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin sen nimen saaja.Vanha Biblia 1776 ja A.W. Ingmanin koetusraamattu 1859 puhuvat taas todistuksesta (*) valkoisen kiven sijaan mutta tähtää samaan asiaan.(*) Aramealainen käännös viittaa velan anteeksiantamiseen, jolloin velallinen sai velkakirjan, jossa oli maininta velasta, että sitä ei enää ollut.

Tänään minulle selvisi, että Erkki oli jo kaiverruttanut nimenkin vanhan päälle, joten otetaanpa kivestä uusi valokuva hautakirjaamme oheisen vanhan tilalle. Kirjahan julkaistiin juuri menneen kesän sukutapahtumassamme.Jotenkin Kertun kivi alkoi puhutella minua kovasti viestillään. Kertun ihmisarvo pitkään eläneen ja paljon kokeneen ihmisen kanssa on yhtäläinen! Mutta tärkein asia, minkä ymmärrän ja uskon on se, että hän on myös voittaja, saa valkoisen kiven ja että hän saa myös uuden nimen ja sitä nimeä ei tunne kukaan muu kuin hän itse.

Osmo Pylkkö Pyhäinpäivän aattona 30.10.2020

Hyvää Aleksis Kiven päivää, te junkkarit!

Helmikuussa Markku Välimäki paljasti, mitä yhteistä on Pylköillä ja Runebergilla. Onkohan Pylköillä ja Aleksis Kivellä mitään yhteistä? Vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä, sillä se löytyi hyvinkin läheltä.

Vanhimman tyttäremme Venlan nimivalinta oli itsestään selvä, ja myöhemmin kävi selväksi myös se, että katsanto oli viekas ja terävä, varreltansa oli hän lyhyt ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Jossakin vaiheessa hänen hiuksensa olivat ruosteenkarvaiset. 

Helsinkiin muutettuaan Venla asui jonkin aikaa Aleksis Kiven kadulla, niin että 10.10. on kaikin puolin erinomainen liputuspäivä.

Anna-Riitta Pettinen

(Kuva Seija Pylkkö)

Ilmainen liittyminen loppuvuonna 2020!

Nyt kannattaa liittyä Pylkön Sukuseuraan, jos olet sukua! Nyt loppuvuoden 2020 liittyminen eli jäsenmaksu on uudelle jäsenelle ilmainen! Nykyiset jäsenet; kertokaa omille sukulaisillenne, jotka eivät ole vielä jäseniä.

Jos et ole varma sukulaisuudesta, otappa yhteyttä sukututkijaamme Juhaan (immonen.juha@gmail.com), niin tutkitaan asia.

Jos olet joskus ollut jäsen, niin maksamalla jäsenmaksun 10 € (vuosimaksu) tulee jäsenyytesi uudelleen voimaan. (Kurkkaa tilinumero Yhteystiedot-sivulta.). Jos sähköpostiosoitteesi on vaihtunut, ilmoitathan siitä Juhalle.

Jäsenenä pysyt mukana aktiivisessa toiminnassamme, tulossa (tekeillä) on mm. sukukirja! Ensi vuonna pääsemme toivottavasti myös pitämään Sukujuhlan ja -kokouksen loppukesästä.

Suomen luonnon päivä 29.8.

Lauantaina vietetään Suomen luonnon päivää, alla Immosen Juhan kirjoitus aiheesta. – Onnittelemme myös uusia ylioppilaita huomisten lakkiaisten johdosta 🌹. Ja HUOM! Vielä muutama päivä aikaa kaivella arkistoja ja toimittaa Pylkkö työssä -aiheinen valokuva kilpailuumme! (Diginä ehtii ainakin: pettinenheikki{miuku}gmail.com)

Luonto lapsuuden muistoista tähän päivään ja tulevaisuuteen

Wikipedian mukaan
Luonto tarkoittaa yleisimmin maaperää sekä vesi- ja ilmakehää kasveineen ja eläimineen, varsinkin vain vähän tai ei ollenkaan ihmisen muokkaamana elinympäristönä. Luontoa tutkivien tieteenalojen yhteisnimitys on luonnontiede. 

Herättiin isän ja äidin kanssa teltasta jossakin Pielisen rannalla lähellä Kolia. Tehtävänä oli vierittää ristikolla olevat puut veteen, tehdä puista lautta ja hinata lautta Ahveniselle ns. makasiiniin odottamaan jatkokäsittelyä. Aurinko paistoi, linnut lauloivat. Monia muita luontoon liittyviä tapahtumia toteutui isän kanssa. Kalastus oli yksi intohimoinen harrastus. Aamulla aikaisin auringon noustessa lähdettiin kokemaan   Pieliselle siikaverkkoja, etteivät lokit ehdi aterialle ensin. Aamuaurinko ja lokkien kirkuminen oli jotakin mieliin painuvaa. Kesähelteillä kylvettiin ja istutettiin puiden taimia lähellä suomaastoja. Tuhannet pörriäiset pitivät konserttiaan auringonpaisteessa. Siinä oli jotain mieliinpainuvaa. Janon yllättäessä juomavesi löytyi suolähteistä. Koivun tuohesta valmistetulla lipolla hotkittiin lähdevettä. 

Talviluonto oli taasen erilainen elementti. Kouluun tallustettiin huopatöppösissä joskus lähes 40 asteen pakkasissa. Lunta oli riittävästi. Talvella jäätä piisasi kaikkialla missä oli vettä. Luonto mahdollisti monipuoliset talviharrastukset kuten hiihto, luistelu alussa itse valmistetuin varustein. Sukset olivat jonkun käsityötä. Ensimmäiset luistelupotkut tehtiin sahanteräluistimilla. Sahanterä laitettiin lautapalikkaan kiinni ja paketti sidottiin monoihin kiinni. Nekin toimivat. 

Seuraavat muistot luontoon liittyen ovat Joutsenossa, jossa aloitin ammattikoulun vuonna 1966 Tuoksut sellutehtaan ja sahan puristuksessa olivat hyvin erilaiset. Tuoksussa ei vaikuttanut suopursujen ja muun kasvillisuuden aromit. Joskus tuoksut olivat jopa hyvinkin kysymyksiä herättävät. Eritoten muistan, kun bussissa kuljin Joutsenosta Lappeenrantaan. Silloinen tie kulki Lauritsalassa sulfaatti, ja sulfiitti sellutehtaan välistä. Tuoksujen sekoitus oli hämmentävä, eikä aina niin miellyttävääkään. Vesistössä ei näkynyt sitä puhtautta ja kirkkautta mihin lapsena oli tottunut. Pahimmillaan Saimaan kanavan vesi vaahtosi ja tuoksui pilaantuneelle. Raha oli saanut oman asemansa, luonnon kustannuksella. Voi vain kuvitella Saimaatakin, mikä olisi sen virkistys – ja elinkeinojen lähinnä kalastuksen hyödyntämispotentiaali tänä päivänä ellei vesistön suojeluun olisi herätty. Onneksi saatiin kehitettyä biologisesta vedenpuhdistuksesta toimiva prosessi. Saimaa ja moni muukin vesistö saatiin pelastettua siedettävälle tasolle. Minä joka hankin elantoni luontoa turmelevasta teollisuudesta voin nykyisin nauttia Saimaalla sen suomista vapaa – ajan ja eläkepäivien viettomahdollisuuksista. Teollistumisen jatkuessa vaurauden tavoittelu on tuonut luonnolle lisää kestämätöntä kuormitusta. 

Pahimpana tämän päivän haasteina on ilmasto – ja jäteongelmat. Tähän tilaan on ajauduttu vuosikymmenien saatossa. Ihminen alkaa reakoimaan vasta sitten, kun huomaa haittojen ylettyvän omaan elämään. Ilmaston lämpeneminen on seurausta hiilidioksidipäästöistä. Tämän päivän erittäin haasteellinen tehtävä on saada ilmaston lämpeneminen pysähtymään. Ellei tehtävässä päästä yli valtakunnan rajojen yhteisiin sopimuksiin toimenpiteistä, niin väistämättä edessä on elinolosuhteiden käyminen yhä huonommiksi ihmiskuntaa ajatellen. Maailmalta kantautuu huolestuttavia tietoja, kuinka pölytystä tekevät hyönteiset vähenevät, tällä taas on suuret vaikutukset ruokatuotannon olosuhteiden heikentymiseen. Selkärankaisten villieläinten populaatiot pienenevät, jne. Ihminen vie siis koko ajan enemmän elintilaa muilta luontoon kuuluvilta lajeilta. Mannerjäätiköt sulavat kiihtyvällä nopeudella, josta seuraa arvaamattomia ongelmia maapallolle.

Mitä sitten lähitulevaisuudessa vaikkapa vain Suomen näkökulmasta olisi tehtävissä? Maankäyttö tulee olemaan ratkaisevassa asemassa. Miten metsätaloutta sopeutetaan. Suomen uhanalaisista lajeista suurin osa elää eteläsuomen metsissä. Uhanalaisuudesta lähes 30 % selittyy metsäelinympäristön muutoksilla. Tutkijat ovat sitä mieltä, että luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ei ole monimutkaista, eikä edes kovin kallista. Tämä kuitenkin edellyttää, että koko maapallolla kauttaaltaan ymmärretään, että elinvoimainen luonto on kaiken elämisen peruskivi.

Suomessa asiaa on edistetty hyvin mittavilla toimenpideohjelmilla, joiden tarkoituksena on parantaa luonnon monnimuotoisuutta. Luonto tulee ottaa huomioon kaikessa taloudellisessa toiminnassa, että muutoksia saadaan aikaan. Malli ei voi jatkua niin, että korjataan vain jatkuvasti elämäntavastamme johtuvia muutoksia, tuolloin ollaan pahasti jälkijunassa.

Ei riitä, että minä tai sinä teemme oikeanlaisia valintoja ilmastomuutoksen parantamiseksi ja luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi. Hyvän lopputuloksen edellytyksenä on, että niin kansalaisten, kuin päätöksentekijät ymmärtävät ettei ympäristöä vakavasti vahingoittavalle elämänmuodolle ole tulevaisuutta. Tämä koskee kaikki maapallon päällään kantamia valtioita, ja niissä eläviä ja päätöksiä tekeviä ihmisiä. Ekologiselle pohjalle rakennetut kestävät ratkaisut luovat pohjan talousjärjestelmälle, jolla on tulevaisuus vielä satojenkin vuosien päästä.

Tällä tapaa toimien lapsen lapsemme voivat palata alussa kuvaamiini lapsuuden muistoihin yhä uudelleen ja uudelleen.

Edesmenneestä Pentti Linkolasta on oltu montaa mieltä hänen jyrkistä mielipiteistä ihmisten piittaamattomuudesta luontoa kohtaan. Hänen mukana meni hautaan hyvin paljon sellaista viisautta joista meidän olisi hyvä ottaa parhaimpia puolia opiksemme. Suosittelen perehtymään. Pentti Linkolalla oli ylilyöntejäkin, mutta niillä hän keräsi huomiota ja sai sanaansa kuuluville.

Juha Immonen

25.8.2020

Valokuvakilpailu

Lauantaina vietettiin leppoisa pieni kesätapahtuma mukavan lämpöisellä Savitaipaleen vanhalla urheilukentällä. Tarkempi raportti on tulossa, mutta tilaisuudessa julkistettu vanhojen valokuvien kilpailu on sääntöineen tässä:

Vanhojen valokuvien kilpailu: Pylkkö työssä

1. Kilpailun tarkoitus on saada ihmiset tutustumaan vielä kerran hallussaan oleviin vanhoihin valokuviin sekä toisaalta löytää kertovia kuvia sukuseuran kuva-arkistoon ja käytettäväksi tekeillä olevassa sukukirjassa.

2. Kilpailu on avoin kaikille Pylkön suvun jäsenille.

3. Kilpailussa haetaan työntekoa esittäviä valokuvia. Työnteko käsittää tässä laajasti niin ansiotyön, yrittämisen, talkoot ja muun vapaaehtoistyön kuin kotityötkin.

4. Kuvat voivat olla mustavalkoisia tai värikuvia, mutta niiden tulee olla ajalta ennen vuotta 2000.

5. Kilpailun voi osallistua omasta albumista tai pahvilaatikosta löytyvällä kuvalla riippumatta siitä, onko kuvan ottanut itse vai joku muu. Kuvaajan nimi on syytä mainita, jos se on tiedossa, samoin kuvassa olevat henkilöt, kuvauspaikka ja -aika sekä kuvaustilanne, sikäli kun ne ovat tiedossa. Yksi osanottaja voi osallistua enintään 3 kuvalla.

6. Kilpailun osanottaja suostuu omasta puolestaan siihen, että kuvan kopio talletetaan sukuseuran kuva-arkistoon ja kuvaa voidaan käyttää sukukirjassa. Alkuperäinen kuva palautetaan omistajalleen.

7. Kilpailun voittajan ratkaisee raati, joka arvioi kilpailukuvia sekä valokuvauksellisten ansioiden että sukuperinteen tallentamisen näkökulmasta.

8. Koska sama kuva voi löytyä useamman perheen tai henkilön albumista, niin tasapelin sattuessa voittajan ratkaisee arpa.

9. Kilpailuaika on 18.7.-31.8.2020. Kuvat lähetetään osoitteella Heikki Pettinen, Länsi-Aureentie 27, 34510 Luode tai sähköisessä muodossa pettinenheikki@gmail.com. Kuvat voi myös jättää sukuneuvoston jäsenille toimitettavaksi edelleen.

10. Kilpailun voittaja palkitaan voittokuvasta tehdyllä suurennoksella, joka on seinälle ripustettavan kokoinen.

11. Kilpailun tulokset kuvineen julkaistaan Pylkön sukuseuran verkkosivulla ja joulukuun jäsenkirjeessä.

12. Sitten vaan penkomaan kuvakokoelmia!

Ladattava/tulostettava tiedosto:

Tapaaminen la 18.7. klo 12 Savitaipaleen vanhalla urheilustadionilla

Hyvät sukuseuran jäsenet!

Koronan takia emme uskaltaneet ottaa riskiä pitääksemme kesätapaamisen Taipalsaaren Merenlahdella, Lähdekalliolla 8.8. Ehkäpä seuraavana kesänä samoihin aikoihin…

Sen sijaan järjestämme pienemmän tapaamisen lyhyellä varoitusajalla la 18.7. klo 12 –max. 14, Savitaipaleen vanhalla urheilustadionilla. (Urheilutie, ABC-aseman lähellä)

Ohjelmaluonnos (muutokset mahdollisia):

  • Pullakahvitus, virvoketarjoilu alussa ja sen lomassa rupattelua
  • Tilaisuuden alkusanat, pj. Osmo Pylkkö
  • Vuoden Pylkkö –julkistaminen, Heikki Pettinen, Seppo Pylkkö ja haastattelu Anja Pekkola
  • Valokuvakilpailun julkistus, Heikki Pettinen
  • Sukututkijan katsaus, Juha Immonen
  • Pylkön suvun haudat -kirjan julkaisun mainostus: Juha Immonen kertoo Ifolor -kuvakirjasta, Osmo Pylkkö kertoo julkaisun verkkoversiosta

Tarkkuutta vaativa kilpailu juoksuradalla, Arja Pylkkö ja Sirpa Räsänen

Sukuseuran toiminta jatkuu muuten vireänä. Toimintasuunnitelman mukaisia asioita jalkautetaan ja enemmänkin. Sukukirjaa varten aineistoa kerätään aktiivisesti talteen.

Hyvää kesän jatkoa!  t: Osmo

Suven ja runon päivänä 6.7.

Vaikka tällä hetkellä sää on tuulinen ja sateinenkin, tulee vielä kauniita päiviä ja niitä maagisia kesäöitä, joita suomalaiset rakastavat. Varsinkin maalla ja luonnon helmassa voimme kokea joka kesä toistuvat ihmeelliset vaaleat kesäyöt.

Tänään 6.7. on Eino Leinon päivä, runon ja suven päivä, liputuspäivä. 

Eino Leino, syntymänimeltään Armas Einar Leopold Lönnbohm, syntyi 6.7.1878 Paltamossa ja kuoli 10.1.1926 Hyvinkäällä. Hän oli kirjailija, lehtimies ja kriitikko. Leinon laaja ja monipuolinen kirjallinen tuotanto sisälsi runoutta, romaaneja, näytelmiä, esseitä ja lehtipakinoita sekä suomennoksia ulkomaisesta kirjallisuudesta. Leino luetaan Suomen merkittävimpiin kirjailijoihin. Sekä hänen lyriikkansa että aaterunonsa ovat vuosikymmenestä toiseen pysyneet laajojen lukijapiirien suosiossa. (Wikipedia)

Eino Leino on eittämättä rakastetuimpia runoilijoitamme; ja kenenpä kesäiset runot sopisivat suomalaiseen sielunmaisemaan paremmin kuin hänen. Vuonna 1905 ilmestynyt runokokoelma Talviyö sisälsi monelle rakkaimmaksi muodostuneen suomalaisen kesäyön ylistysrunon Nocturne, joka on myös tehty lauluksi.

Ruislinnun laulu korvissani

Tähkäpäiden päällä täysi kuu

Kesä-yön on onni omanani,

Kaskisavuun laaksot verhouu

En ma iloitse, en sure, huokaa,

Mutta metsän tummuus mulle tuokaa

Puunto pilven, johon päivä hukkuu

Siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu

Tuoksut vanamon ja varjot veen

Niistä sydämeni laulun teen

Sulle laulan neiti, kesäheinä

Sydämeni suuri hiljaisuus

Uskontoni, soipa säveleinä

Tammenlehvä-seppel vehryt, uus

En ma enää aja virvatulta

Onpa kädessäni onnen kulta

Pienentyy mun ympär’ elon piiri

Aika seisoo, nukkuu…

Kuva on Partakoskentieltä muutama vuosi sitten ottamani.

Savitaipaleelta kesän vietosta terveisin

Seija Pylkkö

Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä

Me, Pylkön sukuseuran jäsenet, onnittelemme sydämellisesti tänään, Puolustusvoimain lippujuhlan päivänä, kaikkia Suomen Puolustusvoimissa palvelleita ja palvelevia henkilöitä menestyksellisestä työstä Suomen vapauden ja itsenäisyyden turvaamiseksi.

Me muistamme kiitollisuudella ja lämmöllä kaikkia ja kaikissa sodissamme kaatuneita sankarivainajia, sotaveteraaneja, lottia, työvelvollisia ja kotirintamaa. Heidän sekä Korkeimman siunauksen ja armon ansiosta Siniristilippu liehuu yhä.

Pentti Pylkkö