Äitienpäivänä 2020

Äitienpäivä, mitä se tuo mieleemme? Äiti synnyttää lapsensa, hoitaa heitä rakkaudella, ohjaa koulutiellä ja muutenkin elämän alkuun. Muistammeko aina kiittää Äitiä hänen työstään ja uhrauksistaan? 

Sota-aikana Äidit joutuivat huolehtimaan monestikin suuresta perheestä ja maalla tilan töistä valittamatta. Hän muisti rintamalla olevia, miestään ja veljiään neulomalla heille lämmintä päälle puettavaa. 

Minä itse lähetin yhden Äitienpäiväkortin Helsinkiin biologiselle Äidilleni, ja annoin toisen kotona olevalle mammalleni. Hän oli minun kasvattiäitini. Eli minulla oli kaksi Äitiä. Minulle oli tärkeätä, että lähetin myös kortin Helsingin Äidille, vaikka en ollut nähnyt häntä.  

Tulemmeko ajatelleeksi ollenkaan, mitä kaikkea Äidin rakkaus merkitsee ? Minulle merkitsi mammani puolelta sitä, että Hän rakasti minua, tuki silloin kun tukea kaipasin. Hän oli läsnä kun pelkäsin jotain, hoiti minua hellästi sairastaessani. Toisin sanoen, teki kaikkensa, että minulla olisi hyvä olla.

Olen saattanut heidät molemmat viimeiselle matkalle. 

Kunpa itse Äitinä osaisimme olla äitiyden mittaisia. Nykypäivänä eletään niin hektistä aikaa, ettei ole riittävästi aikaa lapsille. Meidän tulisi muistaa esiäitiemme uhraukset perheilleen ja maallemme. Käydään Äitiemme haudoilla, katsotaan vanhoja valokuvia ja muistellaan Äitejämme muutenkin. He ansaitsevat sen. Muistetaan myös elossa olevia Äitejä käynnein, kortein tai jos ei pääse käymään niin soittamalla. Hän ilahtuu varmasti. Lopetan tämän tutun laulun sanoilla:

Marja Pylkkö

Rullaati, rullaati

Erkin teekkarilakki ja Hauskan Vapun toivotus

Lapsuudessani ja nuoruudessani Savitaipaleella vappu ei ollut muistaakseni kovinkaan suuri juhla vaikkapa jouluun, juhannukseen tai pääsiäiseenkään verrattuna. Toki vapuksi tehtiin simaa ja vappua saatettiin juhlistaa vappuhuiskin ja ilmapalloin. Jäät Kuolimosta lähtivät yleensä vapun ja äitienpäivän välillä. Vapun aikaan rannat olivat kuitenkin sen verran auki, että hauet nousivat kutupaikalleen, minne sitten vietiin katiska tai pari.

Ylioppilaaksi tultuani ja Otaniemeen opiskelemaan päästyäni tulin kokemaan aivan toisenlaisen vapun. Vappu oli Otaniemessä ja Helsingissä suuri opiskelijoiden ja muunkin kansan juhla. Ensimmäisenä opiskelijan vappuna sain tietenkin teekkarin tupsulakin. Jo vapun aaton päivällä teekkarikylässä annetiin Vappuriehan julistus, josta alkoi juhlinta jatkuen ainakin puolenyön aikaan tapahtuneeseen Mantan lakitukseen. Myöhemminhän lakitus siirrettiin alkuiltaan. 

Parina opiskeluvuotena vapun vietto alkoi jo useita päiviä ennen vappua teekkarien vappulehteä  Äpyä myyden Helsingin kaduilla. Yksi noista lehdistä on minulla vieläkin tallella. 

Opiskeluaikojen jälkeen vapunvietto oli rauhallisempaa. Toki vappua lasten kanssa kotosalla vietettiin. Nykyisin vapunvietto on taas ollut enemmänkin kutuhauen pyyntiä.

Viime vappuna palailin Savitaipaleelta kotiin Lappeenrannan kautta koukaten. Vapunpäivän myöhäisiltapäivänä Lappeenrannan satamassa ja keskustassa näkyi kohtalaisen paljon ylioppilaslakkisia ihmisiä. Sen jälkeen Kouvolan keskustan läpi ajaessani näkemäni ihmiset olivat yhden käden sormilla luettavissa. Kävelykatukin kumisi tyhjyyttään.

Tämän vuoden vappu vietetään Kouvolan vapun tyylillä eli pysytellään kotosalla tai muuten pienessä läheisten piirissä. Ei siis kokoonnuta yleisille paikoille juhlimaan, kuten viranomaisten viestikin kuuluu.

HYVÄÄ VAPPUA, KLARA VAPPEN!

Erkki Pylkkö

Jämeräparta, ex-teekkari

”Onks miul suomi100sukat jalas?”

Vietämme Kansallista Veteraalipäivää pandemian takia ilman juhlatilaisuuksiin kokoontumisia. Suositus on pysyä kotona. Me suomalaiset olemme selviytyneet pahemmistakin paikoista. Siitä kertoo Sirpa Räsänen tänään. (S.P.)

Vuodesta 1987 alkaen on Suomessa vietetty Kansallista veteraanipäivää 27.4. Vaikka tänä vuonna ei ole mahdollista kerääntyä joukolla laskemaan kukkia muistomerkeille ja juhlimaan, Suomen liput nousevat salkoihin kunniakansalaisten kunniaksi. Veteraaneja oli vuoden alussa vajaa 8000. Luku lienee hieman isompi koska kaikki eivät kuulu veteraanijärjestöihin. Savitaipaleella heitä on tällä hetkellä kuusi, kolme naista ja kolme miestä.

Kun lupauduin kirjoittamaan tämän päivän tekstiä ja pyörittelin asiaa mielessäni, huomasin olevani ison asian äärellä. Siksi pyysin apuvoimia ja kysyin muutamalta eri-ikäiseltä ihmiseltä, mitä sana sotaveteraani tuo heidän mieleensä. Nuori mies, hetken mietittyään kiteytti kaiken yhteen sanaan – urhea. Toinen mietti, että he ovat käyneet monia taisteluita elämässään. Monilla on ollut varmasti taistelunsa myös vammojen, painajaisten, toimeentulon ja jälleenrakennuksen kanssa. Vähän vanhemmalle tuli mieleen vanhat miehet tummissa puvuissa ja kunniamerkit rinnassaan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kolmas sanoi isänmaa, Itsenäisyys ja että pidetään huolta heistä, jotka vielä ovat täällä. Ei myöskään pidä unohtaa sen jälkeen kun heitä ei enää ole.   

Omat ajatukseni veteraaneista liittyvät äitiini Alisa Kemppiseen, vuoden 2017 Suvun vanhimpaan ja sukuseuran viimeiseen veteraaniin. Tuo vuosi oli paitsi sukuseuramme 20-vuotisjuhlavuosi myös Suomen itsenäisyyden juhlavuosi ja hänelle molemmat hyvin tärkeitä. Hän oli Veteraani isolla kirjaimella, jolle Suomi ja veteraanius olivat sydämen asioita. Aina 27.4. pöydälle laitettiin valkoinen liina ja Suomen lippu. Päivän ohjelmaan kuului myös käynti Sotaan lähteneitten muistoksi pystytetyllä muistomerkillä, joka on Savitaipaleen kellotapulin vieressä. Vielä viimeisenä elinvuonnaan 98-vuotiaana hän mietti ”jaksankoha meä lähtiä patsaale”.  Jaksoi lähteä mustaan juhlapukuun ja kunniamerkkeihin pukeutuneena ja sen jälkeen juhlakahveille.

Hän oli 18-vuotias joutuessaan ilmavalvontatehtäviin Savitaipaleella ja myöhemmin lottana Karjalan kannakselle. Siellä hän kertoi kerran huomanneensa pitkänomaiseen kohouman, josta pilkotti saapas. Hän vähän siirsi turvetta tai maata pois päältä ja näki, että se oli venäläissotilas. Oli ollut siinä jo jonkin aikaa. Sanoi myös tilanteen olleen niin pelottava, ettei ymmärtänyt katsoa, oliko sotilaalla tuntolevyä. ”Kadun vieläkii, etten kattont sitä. Se ois olt tärkiä jos ol vaik omaisia”, hän sanoi.

Vuonna 2017 järjestöt ja yksityiset ihmiset lahjoittivat veteraaneille juhlavuoden kunniaksi sinivalkoisia villasukkia. Äiti sai niitä kahdet. Muilla sukilla ei ollutkaan enää merkitystä. Kun näkö oli mennyt jo melko huonoksi, hän kysyi miltei päivittäin: ”Onks miul suomi100sukat jalas”.

Tänä vuonna veteraanien päivään latautuu paljon ajatuksia myös sen vuoksi, että vietämme sitä poikkeusoloissa. Puheissa on ilmennyt ilmaisuja; ”pirulainen”, ”yhteinen vihollinen”, ”yhteinen taistelu”, ”jälleenrakennus” ja ”emme ole kokeneet tällaista sitten toisen maailmansodan”. Tämä koronavirus aiheuttaa runsaasti huolta sekä inhimillisesti että taloudellisesti vielä pitkään. Aika ja lähtökohdat ovat kuitenkin toiset ja paremmat kuin aikanaan veteraaneilla sotien jälkeen. Fyysistä etäisyyttä mutta henkistä läheisyyttä pitäessämme ja kiitollisina veteraaneille voisimme tänään kysyä itseltämme: ”Onks miul suomi100sukat jalas?        

Sirpa Räsänen

Alisa Kemppinen 27.4.2018 (Kuva Sirpa Räsänen)

Pääsiäistä ei ole peruttu

Jäsenemme rovasti Veikko Lisitsinin tekstin myötä toivotamme Hyvää Pääsiäistä ja terveyttä kaikille tänä poikkeuksellisena koronakeväänä 2020.

 

Suuren viikon, Kristuksen kärsimysviikon, jälkeen Ortodoksisessa kirkossa kaikuu Ylösnousemuksen riemusanoma Kristus nousi kuolleista – Totisesti nousi koko pääsiäiskauden aina Helatorstaihin, Kristuksen Taivaaseen astumiseen saakka. Kirkko liturgisesti ja käytännössä julistaa lisäksi joka sunnuntaipäivä Kristuksen ylösnousemista kuolleista. Meille jotka olemme kirkon aktiiveja jäseniä, kirkkovuosi avaa enemmän sanomaansa enemmän kuin niille, jotka eivät sitä ole. Yhteisöllinen kokemus avaa pelastuksemme ovia pyhien isien ja kirjoitusten mukaan ihmisille.

Kuolema on ihmisille kenties pelottavin asia. Kuolemassa sinänsä ei kristitylle ihmiselle tule olla mitään pelottavaa. Herramme Jeesus Kristus on noussut ylös kuolleista ja valmistanut meille saman mahdollisuuden ja Jumalan valtakunnan osallisuuden. Kuolema on Kirkon opetuksen mukaan syntymä uuteen elämään Kristuksessa. Tuohon meidän tulee valmistautua joka päivä.

Ihmiselle elämä on sielun elämää ruumiissa. Ruumiin kautta voimme kokea tämän ajallisen elämän. Sielun kautta kirkastuneessa ruumiissa voimme kokea ylösnousemuksen ja elämän Jumalan valtakunnassa. Valmistautuminen nykyisessä ajassa pääsiäisen ilosanoman vastaanottamiseen  ylösnousseessa Kristuksessa on heijastusta omasta ylösnousemuksestamme. Yhteisöllinen Pääsiäisen ja Herran pyhän Ehtoollisen kokeminen vahvistaa meidän omaa ylösnousemustoivoamme.

Pääsiäisen ortodoksiset merkkitavarat – pääsiäismuna, pashat, kulitsat ja babat ja pääsiäislammas, kristottamiset, pääsiäistervehdykset Kristus nousi kuolleista – Totisesti nousi!, pääsiäisveisut, kirkonkellojen riemullinen soitto ja monet muut tavat ja asiat ovat toki tärkeitä, mutta ilman Kristuksen ylösnousemusjuhlan kokemista seurakunnan yhteisöllisessä pääsiäisyöpalveluksessa ne jäävät usein vain kirkolliseksi harrastukseksi. Toki riemun voi kokea myös tv:n tai radion kauttakin  yksinäisessä maaseudun mökissä tai Palvelukodissa. Usko ilman sisältöä on hyvin epävarmaa ihmisen hengellisen ja henkisen elämän vahvistuksena. Siksi pääsiäiskirkon soisi  olevan yhä useamman kristityn kohde.

Kuten pyhä Johannes Kronstadtilainen sanoo: Jumalan armo ja rakkaus on läsnä tässä ajallisessa elämässä, siinä meidän tulee sitä anoa ja sitä varten kilvoitella – ja käydä kirkossa. Kuoleman jälkeen meillä ei ole siihen enää mahdollisuutta. Siksi meidän tulee hyväksyä Kristuksen kutsu jumalanpalvelukseen ja Ehtoolliseen tässä ajassa.

Ylösnoussut Kristus kutsuu meitä alati armoon ja rakkauteen. Amen.

Veikko Lisitsin

Agricolan päivänä

”Ele polghe kiria quin sica, waicka henes on wehe wica”

Huhtikuun 9. päivänä liputetaan Mikael Agricolan ja suomen kielen päivän kunniaksi. Päivä on myös Elias Lönnrotin syntymäpäivä.

Agricolan ansiota on, että puhuttu suomen kieli saatiin kirjalliseen muotoon 1500-luvun puolen välin paikkeilla, ja hänen teoksensa ABCkiria, Rucouskiria ja uuden testamentin suomennos Se Wsi Testamenti olivat ensimmäiset suomen kielellä painetut teokset.

Helppoa työ ei ollut, koska monille käsitteille ei ollut olemassa suomenkielistä sanaa ja Agricola joutui itse niitä kehittelemään käännöksiä varten. Etevästi kehittelikin, koska nykysuomessa Agricolan sanoja on vielä paljon käytössä, kuten vaikka ajankohtaiset hallitus, pääkaupunki, omatunto – ja rieska! Lauantaisin saadaan äiti-Marjatan tekemää tuoretta rieskaa (parasta), mutta Agricolan aikaan rieskaksi kutsuttiin maitoa. Pääsiäinenkin on Agricolan keksimä sana, joka tuohon aikaan kirjoitettiin päsieinen. Toisaalta hyvää sanastoa on jäänyt käytöstä vuosisatojen kuluessa, esimerkiksi hautausmaa on sittemmin korvannut luutarhan.

Agricolaa tarvittaisiin tänäkin keväänä. Tuoreena etätyöläisenä olen joutunut opettelemaan paitsi uusia työtapoja myös uusia sovelluksia työn tekoa varten. Käteviähän ne ovatkin, koska siinä Tsuumissa osallistujat voi jakaa breikaut ruumseihin ja sit tehdä kaikenlaisia pollseja, sanottiin. Siinhä sitä onikii. 

Sen sijaan hykäyttää mukavasti, kun kuulee nuorison suusta oman kylän murretta. Tosin sitä ei järin usein kuule, mutta joltakin saattaa lipsahtaa, että Se oli oikei hyväst tehty tai että Ei olis siustakaa uskona. Murteiden käyttäminen ja kuuntelu on konavaa ja on mukava koittaa saada vieraan ihmisen puheesta vihiä siitä, mistä päin Suomea hän on kotoisin. Kerran yksi opiskelija kysyi tunnin jälkeen, olenko Savitaipaleelta. Myönsin ja kysyin, mistä hän niin päättelee. Olin kuulemma sanonut, että joku asia juohtu mieleen. Aina ei kuulijan kielikorva ole ollut vireessä – joku luuli joskus turkulaiseksi.

Onkohan pylkköläisillä mitään lentäviä lauseita tai murreilmaisuja, joita olisi säilynyt jälkipolville ja joita voisi kirjata muistiin?

Partakoskentien ojissa solisee kevät ja sitruunaperhoset leijailevat. Sammakko näkyi haistelevan lämmintä kevätiltaa eilen tuossa pihalla. Hyvää ja aurinkoista pääsiäisen aikaa kaikille sukuseuran jäsenille!

Anna-Riitta Pettinen

Minna Canthin päivänä 2020

Pylkön sukuun kootaan parhaillaan vanhoja valokuvia. Helmikuisen kokoontumisen (”Kuvat eläviksi!”-seminaari) yhteydessä esitetty ajatus jopa sukukirjan kokoamisesta innoittanee myös suvun valokuvien selvittelyyn. Tarinoita ja kuvia löytyy Pylkönniemen Alatuvastakin. Siinähän se perhepiiri on koolla, vanhisä ja vanhäiti, vanhemmat istumassa, lapsikatras arvokkaasti ympärillä seisoen, tasa-arvoisesti.

Kun Rapin Meeri 50- luvulla istui ”Pettisen torvisoittokunnan” jakkaralle hän teki historiaa, rohkeasti ensimmäisenä naisena miesten joukkoon. Tuon ajan kunnallisista valokuvista sai etsimällä etsiä naispuolisia edustajia. Oltiin eletty vielä lyhyt aika Minnan puhuttelusta.

Kun sain vinkin tästä kolumnista, höyryradiossa kerrottiin Matias ja Natalja Castrenin lyhyestä romanssista. Kahden vuoden yhdessä eletyn vuoden perään oli nuori tuskin parikymppinen leski valmis lopun elämäänsä uudelleen avioitumatta taistelemaan miehensä elämätyön säilyttämisen ja suomalaisuuden puolesta. Ainakin radiodokumentista sai käsityksen, että puolisoiden tasa-arvoinen toiminta oli molemmin pulin kunnioittavaa.

Olen yhden Minnan näytelmän nähnyt, käynyt hänen kotimuseossaan Kuopiossa. Yhtään hänen kirjaansa ei ole tullut luetuksi. Minnan nimikkopäivänä ei ole ollut tapana nostaa lippua oman pihan salkoon. Luulen kuitenkin olevani melko hyvin ”kartalla” hänen olennaisimmasta viestistään. Kuopiolainen maisema ei ollut ainoa isänmaan kolkka, missä riitti Minnan aatteille työmaata. Jokainen tasa-arvoinen aate vaatii oman taistelijansa. Vanhurskaus ihmisten välillä liikahtaa elävien persoonien toiminnasta.

Minulla on ollut viisas ja hyvä anoppi. Erään kerran hän totesi… onko teillä demokratia? Heljä-rouvani oli (ainakin sillä kertaa) tehnyt päätöksen. Kulta-anoppi oli ymmärtänyt asian toisin. Varmaan jokaisessa perhekunnassa toistuvat omat sanontansa, ajan myötä syntyneet – ja vakiintuneet. Anopin hyvä kysymys – yksi tuon tuostakin toistettavaksi.

Ajatellaan Vanhan testamentin miehistä mitä sitten ajatellaankin, perinteisimmät perheenpäät lukevat vaimolleen joka sapatinaattona Saarnaajan kirjan viimeisen luvun. Olen joskus suositellut tapaa hääparille, laittanut vihkiraamatun nauhan valmiiksi kohdalleen ja kehottanut miettimään tekstin päivityksiä.

Erilaisia malleja elämään siis löytyy. Parisuhteen elämäntapakouluttaja oppii vuosien myötä erottamaan merkittävän epäoleellisesta – jos oppii. Tasa-arvo on ja pysyy jokaisen niin yksin kuin suuren lapsikatraan keskellä elävän luovuttamattomana rikkautena, vaatien vähintään kerran vuodessa kriittistäkin tarkastelua. Kiitos Minna, onnea nimipäiväsankarit Joose & Josefiina!

Pertti-padre

huttusen.pertti@gmail.com

Suomalaista ruokaperinnettä ennen ja nyt

Ruoka on ollut tärkeä osa suomalaista kultturia, se mitä syömme kertoo suomalaisesta luonnosta, yhteiskunnan historiasta ja identiteetistä. Meillä on yhteinen historia idän ja lännen, Ruotsin ja Venäjän kanssa. Idästä tulleet vaikutteet rikastuttava suomalaisia enemmän kuin muita pohjoismaalaisia. Pohjoisessa ja etelässä on erilainen ruokakultturi. Eri maakunnissa on omanlaisensa ruokakulttuuri.

Tämä viikko on suomalaisen kulttuurin viikko.  Sunnuntaina on laskiaissunnuntaina, tiistaina on laskiaistiistai ja perjantaina on Kalevalan päivä. Tänään kirjoittaessani tätä on laskiaistiistai. Lounaalla söimme hernekeittoa, jonka valmistin itse. Kahvin kanssa on kohta tuoreita laskiaispullia kermavaahdon ja mansikkahillon kanssa.

Jo kauan aikaa sitten laskiaisena tarjottiin paljon ruokaa, jonka piti olla mahdollisimman rasvaista. Uskottiin, että ruoka varmasti riittää seuraavana vuonna. Jos rasva kiilsi syöjien suupielissä, niin siat lihoivat ja lehmät lypsivät entistä enemmän. Ruokaa pidettiin tarjolla koko päivän. Laskiaisena syötiin runsaasti ennen pääsiäispaastoa. Pääsiäispaaston aikana ruokavaliosta jätettiin pois liha, maitotuotteet ja kananmunat.

Jo keskiajalla syötiin hernekeittoa, joka oli keskiajalla tavallista tuhdimpi. Siinä käytettiin joululta jääneitä lihan tähteitä, sian potkaa ja myös sian sorkkia. Laskiaisena tarjolla oli myös lämmitettyjä rasvamakkaroita ja juustoja. Muistan äitini tarjoamat ryynimakkarat, joita syötiin laskiaisen aikoina. Ne maistuivat erinomaisilta pitkien hiihtolenkkien jälkeen.

Laskiaispullat ovat peräisin Ruotsista ja 1600-luvulta.  Suomeen laskiaispullat tulivat 1800-luvulla. mantelimassatäytteisiä pullia syötiin varakkaimmissa perheissä, kun taas köyhemmissä perheissä syötiin kuuman maidon kera. Myöhemmin pullien täytteeksi ovat tulleet mansikkahillo ja kermavaahto. Samalla vuosisadalla tuli maahamme saksalainen hillomunkki.

Itäisestä naapurimaastamme Venäjältä tuli Suomeen tattarijauhoista valmistetut blinit. Perinteisesti blinien kanssa nautitaan smetanaa, kaviaaria, erilaisia muita lisäkkeitä mm. sipulia ja suolakurkkua. Omaan blinipöytääni kuuluu ehdottomasti itse valmistetut Saimaan muikkusäilykkeet ja muikunmäti ja Saarimiehensaaresta kerätyistä sienistä valmistettu sienisalaatti. Blinit kuuluvat ortodoksisen kirkon perinteisiin.

Jälkiruuaksi tarjottiin pannukakkua, koska voi ja kananmunat oli käytettävä pois ennen pitkän paastokauden alkua.

Ajatella – jo 1600-luvulta tulleet ruuat ovat säilyneet tähän päivään asti suomalaisessa ruokapöydissä osana rikasta suomalaista ruokakulttuuriamme.

Perjantaina on sitten Kalevalanpäivä ja ko. päivää vietetään myös suomalaisen ruokakulttuurin päivänä. Kalevalan päivänä on syytä vaalia suomalaisia makuja. Kalevalassa kuvataan ruokaa ja ruuanvalmistusta Pohjolan pidoissa kertovassa runossa ja vähän myös muissa runoissa. Syömisestä puhutaan, kun Joukahaisen äiti kehoittaa tytärtään syömään Väinämöisen kosiessa tytärtä.

”Elä itke, tyttöseni, nuorna saamani, nureksi!
Syö vuosi suloa voita;
tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa;
tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekakkaroita;
tulet muita kaunihimpi.”

Kalevalassa syötiin myös lohta aamulla, puolenpäivän aikaan ja myös illalla.

”Vyöl on veitsi Väinämöisen,
pää hopeinen on huotrasessa.
Veti veitsen viereltänsä,
huotrastansa pää hopean kalan paistoi pannaksensa,
lohen leikkaelleksensa aamuisiksi aterioiksi,
murkinaksi muruiksi,
lohisiksi lonahiksi,
iltaruoiksi isoiksi.”

Lohesta valmistetut ruuat : lohikeitto, graavilohi, savustettu lohi, pannulla paistettu lohi, uunilohi jne. maistuvat tänään kenelle tahansa

Yksi Suomen kansallisruoka on ruisleipä. Se maistuu edelleen kenelle tahansa.

Kalevalan päivän aikoihin syödään myös Karjalaisia ruokia. Karjalainen ruokakulttuuri on rikas.

Tunnetuimpia ovat ruisleipä, karjalanpaisti ja karjalanpiirakat.

Suomalaisista juureksista ja marjoista syntyy maittavia herkkuja. Lähiruoka kannattaa aina muistaa.

Eilen kerroin lapsenlapselleni, 5-vuotiaalle tytölle, että huomenna meillä on tarjolla hernekeittoa ja laskiaispullia. Hän sanoi heti: ”Me tulemme sitten huomenna teille.”

Näin siirrämme ruokaperinnettä seuraaville sukupolville.

Tämän aiheen myötä pohdiskelin seuraavaa: sadan vuoden aikana asenteet ruokaan ovat muuttuneet paljon. Ennen, sata vuotta sitten ruoka oli elinehto, sitä kunnioitettiin ja se oli jopa pyhä asia. Suomalaisten elintaso on noussut, ruuasta ei ole enää pulaa, elämme yltäkylläisyydessä. Ruoka tulee eteemme nyt paljon helpommin. Nautimme ihania, kauniita aterioista, jotka ovat kuin taidetta. Ruokaa heitetään liian helposti roskiin. Pitää havahtua ilmastonmuutokseen ja suosia kotimaista lähiruokaa nyt ja tulevaisuudessa.

Paula Immonen

Runeberg ja Pylkkö

Otsikko saattaa tuntua merkilliseltä. Mitä ihmeen yhteyttä voi olla  kansalliskirjailijallamme ja Pylkön suvulla.

Johan Ludvig Runeberg syntyi Pietarsaaressa 5.2.1804 ja kuoli Porvoossa 6.5.1877.

Porvooseen hän muutti asuttuaan Ruovedellä, Saarijärvellä ja Helsingissä. Porvooseen tuloon vuonna 1837 vaikutti se, että hän sai Porvoon kymnaasiin roomalaisen kirjallisuuden lehtorin viran. Runeberg halvaantui vuonna 1863 ollen vuodepotilaana kuolemaansa saakka.

Ensimmäinen asunto Porvoossa oli kuvissa näkyvä kaksikerroksinen talo osoitteessa Rihkamakatu 8, josta hän myöhemmin muutti osoitteeseen Aleksanterinkatu 3 ja jossa on toiminut vuosikymmeniä Runebergin kotimuseo. Kohde on monelle tuttu myös koulujen retkikohteena.

Porvoossa syntyi valtava professori Runebergin kirjallinen monipuolinen  tuotanto Maamme Laulusta lähtien Vänrikki Stoolin tarinoihin. Myös hänen vaimonsa Fredrika oli erittäin lahjakas kirjailija jääden kyllä Johan Ludvigin varjoon hoitaessaan isoa perhettä, asuintaloa ja erityisen kiinnostuksen kohdetta puutarhaansa. Runebergin torttu on kaikille tuttu ja se syntyi Fredrikan reseptin myötä. Oikeasta alkuperäisestä Runebergin tortusta on esitetty useita muitakin versioita, mutta kaikki vaihtoehdot tuovat aina varmuudella veden kielelle.

Porvoo juhlistaa monin tavoin kansallisrunoilijaamme varsinkin syntymäpäivänä 5. helmikuuta. Tällöin jaetaan muun muassa Runeberg-kirjallisuuspalkinto arvoltaan 20 000 euroa samoin kuin Junior Runeberg-palkinto.

No entäs miten Pylkön suku liittyy Runebergiin. Rihkamakatu 8 kiinteistö tuli Porvoon kaupungin omistukseen ja kyseisiä huonokuntoisia tiloja käytettiin kulttuuritoimintoihin. Yläkerran tilassa toimi kymmenisen vuotta Porvoon Grafiikanpaja, jossa muiden mukana työskenteli Sirpa Välimäki. Hän väitti yliluonnollisilla aistimuksillaan myös kuulleensa Fredrikan käyskentelevän silloin tällöin alakerran keittiössä ja rapuissa.

Kaupunki myi rakennukset (4  kpl) tarpeettomina yksityiselle rakennusyrittäjälle, joka saneerasi kaikki rakennukset ajanmukaisiksi korkeatasoisiksi asunnoiksi. Yrittäjä oli ja on poikamme Iiron hyvä ystävä. Iiro sitoutui ostamaan yhden osakehuoneistoista jo ennen saneeraukseen ryhtymistä. Iiro asui huoneistossa noin viisi vuotta ja hänen muutettuaan Helsinkiin lunasti perheyhtiömme Pylkkö Group Oy asunnon viime vuonna vuokrakohteeksi. Rakennuksen etuseinässä on näkyvä kyltti Runebergin asumisesta tässä talossa. Näin kansallisrunoilija Runeberg ja Pylkön suku ovat toisensa kohdanneet.

Ohessa hienoa tarinaa talosta ja Runebergistä luettavaksenne.

Markku Välimäki

ekasivu

Runeberg Maamme laulu

Uusimaa 2.2.2020 (teksti Inka Töyrylä, kuvat Outi Paappanen)

”Kuvat eläviksi” -seminaari 1.2.2020 Savitaipaleella

Hyvä Pylkön sukuseuran jäsen,

kutsumme kaikkia vanhoista valokuvista kiinnostuneita sukuseuran jäseniä ja jäsenyyttä harkitsevia seminaariimme lauantaina 1.2.2020 Savitaipaleelle Savikunnon auditorioon (Peltoinlahdentie 11). Tilaisuuden aikana tarjotaan kahvit ja kahvileivät. Ilmoittautua ei tarvitse. Yhteiskyytiä Lappeenrannan suunnasta kaipaava ottakoon allekirjoittaneeseen yhteyttä, puhelinnumero alla.

OHJELMA KLO 11.30-14.00

• Seminaarin avaus, puheenjohtaja & arkiston ja esinekokoelman hoitaja Osmo Pylkkö: “Mitä rikkautta vanhat valokuvamme voivatkaan tarjota?”

Juha Hölsä: Valokuvaharrastajan arkea ja juhlaa “Täydellistä kuvaa ei saa mutta silti…”

• Julkaisukonsultti & valokuva-arkiston hoitaja Heikki Pettinen: “Katoavat kuvat”

• Sukututkija Juha Immonen: “Mikä materiaali kiinnostavaa sukututkijan näkökulmasta”

KAHVITAUKO ~15 MIN

• Keskustelua alustusten pohjalta, jossa myöskin evästetään neuvostoa ja kesätapahtuman la 8.8.2020 järjestelyjä. Paikalla on sihteeri, somevastaava Seija Pylkkö, joka on valmis vastailemaan mm. julkaisuteknisiin asioihin Heikin ohella.

• Seminaarin yhteenveto ja päättäminen klo 13.50-14.00.

Tervetuloa

Osmo Pylkkö

Sukuneuvoston puheenjohtaja. Lisätietoja puh. 0500 857238 tai osmo.pylkko@pp.inet.fi

Herrasmiehiä Vappuna Tampereella 1917 (tunnistamattomia)

Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa

”Vuosi  vanha vaipui hautaan
 riemuineen ja murheineen.
 Ihmissydän puhkee nöyrään
 rukoukseen kiitokseen.
 Oi jos vuosi alkava
 oisi Luojan siunaama.
 Luojan siunaama”

Lapsena lauloimme tätä Immi Hellenin sanoittamaa laulua
äidin opettamana. Lasten laulukirjasen kuvituksena oli
pieni lapsi ja kumara vanhus. Vaikka vanha ja uusi olivat
käsitettävissä, en silti ymmärtänyt, miten joku voisi
vuodessa niin vanhentua.

Tänä syksynä olen saanut seurata uuden elämän alkua ja sitä, miten sitkeä ihminen on aloittaessaan elämänsä taivalta.
Tytär sai neljännen lapsensa, pienen tytön, joka sinnikkäästi yrittää selviytyä haasteista, joita hän on saanut kokea syntymästään saakka.

Nyt iäkkäänä jo ymmärrän, miten vanheminen todella on nopeaa. Ikä ja mieli eivät aina tunnu vastaavan toisiaan. Iän myötä myös voimat ja jaksaminen vähenevät.

Lasten ja lastenlasten kautta saan seurata muutoksia, joita tapahtuu nopeaan tahtiin tietotekniikan myötä. Jäätyäni  eläkkeelle olin muutaman vuoden ilman tietokonetta. Sain koneen, mutta käytön opettelu olikin hankalaa. Tyttärenpoikani, 12 vuotias, totesikin ”kuule mummo, et sie voi enää osatakaan…”.

Vuodessa kaikki on jo vanhaa…

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA JA SIUNAUSTA TULEVIIN PÄIVIIN
VUONNA 2020!

Marja Nokelainen